Sateinen syksy ja minä

En ole jaksanut pitää blogiani pystyssä pitkään aikaan. On mennyt monta kirjoittamatonta kuukautta aivan yhtäkkiä. Elämä on jännittävä seikkailu, enkä siltikään koe olevani tarpeeksi reipas kirjoittaakseni.

Asun edelleen Turussa; minnekkäs täältä katoaisin? Elän ihanassa kodissani, jonne muutin kesäkuun alussa. Naapurit ovat outoja ja hiljaisia, ei ne paljon mulle puhele, vaikka tervehtisin. Luulen, että seinänaapurini on kuuro ja käytävän toisella puolella asuva naapuri jokin vähän enemmän laitapuolen kulkija. He eivät tahdo tulla hissiin kanssani, vaan kävelevät mieluummin portaita. Tunnen itseni jopa vähän laiskaksi, koska kävelen rappuset vain harvoin ja naapurini kuitenkin juoksevat ne ylös samassa ajassa kun itse kuljen hissillä.

Syksy tuli nopeasti ja se on ollut sateinen, aivan kuten kesä ja kevätkin olivat. Haluaisin riehua ulkona ja kerätä oksia, mutta joka paikassa on märkää ja kylmää. Yhtenä iltana kun olin iltakävelyllä sateen jälkeen, jalkoihini ritsähteli jotakin outoa. Ne olivat kotiloita, etanoita, joita vahingossa tallasin. Kymmeniä. Jotenkin tuntuu, etten haluaisi enää suorittaa enempää noita vahinkomurhia, jotka saavat mut melkein oksentamaan, joten ajattelin pysytellä kotona. Odotan talvea ja pimeyttä, lunta ja pakkasta. Odotan uutta kevättä ja kesää. Tästä vuodesta tulee erilainen, sellainen omituinen ja hidas, kelluva vuosi. Kohta on joulukin! Tänä vuonna lähetän paljon joulukortteja, koska aikaisempina vuosina olen jättänyt lähettämättä.

Mulla on ikävä mun isää, ei olla nähty kohta vuoteen. Mitähän sille kuuluu? Onko taas uusia puita kaadettu pihalta, ketä siellä nykyään asuu, tulviiko joet sielläkin? Olemme olleet huonoja toisillemme; huono tytär ja huono isä.

Vaihdoin mikron ruokapöytään. Ihastuin tyttöön. Virkkasin isoäidin neliötä ja sekoitin päätäni. Keräsin nokkosia. Olo on aika hidas ja vähän haikea. Aivan kuin olisin unohtanut osan kirkkaudestani jonnekkin matkoillani. Veljenikin lähtee kohta kauas, muuttaa toiseen maahan. Jääkö mulle ikävä? En tiedä. Mekin oltiin huonoja toisillemme, huonot sisarukset. Luulin meitä erottamattomiksi, mutta ikävä kyllä, pärjään paremmin yksin. Kaikkea ei anneta anteeksi, eikä kaikkea saada anteeksi.