Hammastikku

Mua ahdistaa niin paljon se, että haluaisin mun elämään joitain ihmisiä. Haluaisin, että joku, jossain, joskus, jotenkin, istuisi vain mun viereen ja kysyisi: ''Mitä sulle kuuluu?'' Ja ilman, että hän odottaisi kohteliasta suomalaista vastausta: ''Ihan hyvää''. Toisaalta mua pelottaa se, että tietyiltä tahoilta mun pään sisään koitetaan tunkeutua mitä brutaalisimmin keinoin. Mua pelottaa se, että jotkut henkilöt tai tahot voi satuttaa mua niin paljon vain sormia napauttamalla. Mua pelottaa se valta, joka on joillekkin ihmisille annettu. Ilman mitään syytä. Pelkkää tekstiä paperilla, mutta silti sen voima on suunnaton.

En halua, että mut suljetaan purkkiin, jossa korkki on kiinni ja nään silti kaiken ihanan ympärilläni, mutten voi koskea mihinkään. Happi loppuu vähitellen ja elämäkin päättyy siihen. Se purkki pelottaa mua. Miten mä pääsen pois tän pelon vaikutuspiiristä? Pelko on aina olemassa, se ei katoa. Voin ainoastaan lähteä siitä niin kauas, etten koe sitä pelkoa enää.

Mun tunteet on nii sekavia. Aivan kuin mä itsekin. Koitan olla vetämättä jotain roolia, koska se sekoittais mun itsetuntoa vielä enemmän. Roolin vetäminen vois kuitenkin olla helppo tapa elää, koska silloin ei tarttisi olla oma itsensä. Mun sisus on kuin auki revitty lankakerä; ihan sama mistä yrität etsiä alkua tai loppua, ei sitä löydy kuitenkaan. Ja mistä tahansa reunasta lähdet sitä syrttyä selvittämään, aina menee vaan pahempaa solmuun.

Mun pääkoppa on liian pieni mahduttaakseen sisälleen kaiken. Kaiken, mitä siellä on. Voisin avata mun pään, repiä kaikki asiat irti sieltä, konkreettiseen muotoon. Sitten voisin alkaa järjestämään niitä jotenkin, kun tietäisin, mitä mulla siinä on ja kuinka paljon. Nyt ne ajatukset vaan potkii toisiaan ja riitelee, ihan ku 11 hengen lapsiperhe yhden hengen sängyssä keskellä yötä kirppujen keskellä.

Haluan olla hammastikku. Kaksi päätä, molemmat yhtä teräviä. Yksi runko, yksi materiaali. Yksi käyttötarkoitus. Yksi paikka. Voi vittu miten helppoo olis olla hammastikku. Jumalauta.