Mulla sattuu pää.
Tällä hetkellä istun koulumme multimedialuokassa. On uskomattoman kipeä ja paska olo. Opinnäytetyö odottaa minua, kellokin on kohta jo kaksitoista! Tänään pitäisi kirjoittaa 3-4 sivua, mutta mua ei huvita yhtään tämän työn tekeminen. Ei yhtään nappaa. Onneksi en ole yhtään niin huonossa jamassa tämän työni kanssa, kuin jotkut luokkalaiseni. On ahdistavaa kuulla, kuinka jotkut ovat kirjoittaneet 0-2 sivua, vaikka sivuja pitäisi olla jo ihan helvetisti enemmän. Palautus on ensi viikon tiistaina. Saan työni valmiiksi, sen olen itselleni luvannut, mutta nyt ei nappaa. Ei nappaa. Ei.
En ole hetkeen kirjoittanut mitään järkevää blogiini. Mun kone on temppuillut aika lailla, eikä koulussa aina jaksa avata bloggeria.
Mulla on ollut kamalan maaninen olo viimeaikoina. Joskus pyörin pohjamudissa, mutta suurimman osan aikaa olen ollut aika aktiivinen kaikkien asioiden suhteen. Mun minäkuvakin on jotenkin paljon parempi. En koe itseäni enää yhtään niin rumaksi kuin muutama kuukausi sitten, eikä mun naama niin ällötä. Vaikka mulla on nyt tullut takapakkia ihmissuhteissa, kaikki sujuu jotenkin tosi ok. Mulla on tosi terve olo psyykkisesti.
Mulla on jopa selkeämpi olo tulevaisuudenkin suhteen. Jos kaikki ei mee putkeen, sitten ei mene. Sitten voi juosta työkkäriin ja sossuun, kyllä mä saan apua.
Puhuin yhden kaverin kanssa tässä vähän aikaa sitten laatikon, eli boksin, ulkopuolisesta elämästä. Laatikon sisäinen elämä on sellaista, jota suurin osa suomalaisista elää. Kutsun sitä ''ysistä viiteen'' elämäksi, jossa ihmisen elämänkaari menee suunnilleen näin:
Lapsi syntyy perheeseen, jossa vanhemmat ovat tavallisia duunareita tai muita rahaa tienaavia, töissä käyviä aikuisia. Kakarat kasvavat leikkien toistensa kanssa ja vuosien mittaa havaitsevat perheensä olleen jokseenkin rikkinäinen, eivätkä vanhemmat olleetkaan niin fiksuja päätöksissään, kuin aina luultiin.
Peruskoulu suoritetaan paskoin/OK/hyvin arvosanoin, ihan sama. Tämän jälkeen käydään lukio, amis tai jokin muu koulutus. Opiskelua saatetaan jatkaa toisen asteen jälkeen, tai sit ei. Joka tapauksessa boksiin syntynyt henkilö opiskelee JOTAIN.
Oma asunto tulee tässä kohtaa.
Jossain vaihees aikuiseksi kasvanut ihminen tajuaa elämän olevan helvetin tyhjää, yksinäistä ja raskasta. Okei, hankitaan parisuhde. Lähdetään töihin, koska tuet tai taiteen keinoin ansaitut rahat eivät riitä elättämään kahta ihmistä. Hankitaan ajokortti, hankitaan auto. Tässä kohtaa alkaa elämä helpottaa. Jossain kohtaa mennään kihloihin, naimisiin, saadaan pari lasta. Tässä taitekohdassa aletaan myös rakentaa omaa taloa, tai ostetaan sellainen. Jättilaina takaa sen, ettei vapaata elämää tule olemaan ennen eläkeikää, jolloin henkilö ei muutenkaan enää jaksa tehdä mitään, koska on kuluttanut kroppansa ja mielensä puhki tekemällä koko ikänsä töitä Ysistä Viiteen.
Jotta en itse joutuisi tähän kierteeseen, koitan kaikin keinoin välttää joutumasta systeemiin. En usko siihen, että hallitus tarkkailisi meitä ja koittaisi kaikin keinoin sortaa kansalaisia ja asentaa meihin jtn kummallisia seurantalaitteita. Vaan, en halua joutua systeemiin sen takia, että haluan olla vapaa. Taide on mulle kaikki kaikessa, en kestä elämää ilman sitä. Haluan olla voimaantunut ja iloinen ihminen, rakastava ja täysi. Ysistä viiteen elämä ei sopisi mulle kuitenkaan, se kuluttaisi mut puhki, saisi mut masentumaan ja tuntemaan oloni entistä tyhjemmäksi ja kahlitummaksi.
Jotkin asiat saattavat vetää mua boksiin. Näitä asioita ovat elämän turvallisuus, tietoisuus huomisista tapahtumista, taloudellinen vakaus. Laatikon sisällä on turvallista. Haluan kuitenkin päästä pois laatikosta sen ulkopuolelle, jossa ilma on raikasta ja helppoa hengittää. Laatikon ulkopuolelle pääsemiseen täytyy vain ottaa ensimmäinen askel. Täytyy vain lähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa heittää jotain! Heitän sitten takaisin.