Kuulin tarinan naisesta, joka asui saaressa Korppoon lähellä ja odotti kaksosia.
Kaksosten oli määrä syntyä helmikuussa, nykyisen Suomen talven kylmimpään aikaan. Meri oli jäässä, eikä saareen kulkenut lossia, venettä tai mitään muutakaan vastaavaa kulkuneuvoa tai siltaa.
Kun naisen sitten tuli aika lähteä synnyttämään, hänen oli lähdettävä yksin, sillä hänen miehensä piti jäädä kotiin heidän parivuotiaan tyttärensä kanssa.
Ainoa keino pois saaresta oli vanha ja romuinen Ford Anglia, jonka rattiin nainen istui suuren mahansa kanssa, yksin. Autolla ei suinkaan ajettu siltaa pitkin, koska siltaahan ei ollut, vaan ainoa reitti kulki suoraan jään poikki. Nainen jätti autonsa ovet auki, jotta hän pääsisi pois, mikäli jää pettää ajon aikana.
Ja sitten ajettiin, ajettiin niin perkeleesti.
Nainen kertoi, että kuolema oli ollut heille aina aivan luonnollista saarella, jossa vain he asuivat. Kotieläimetkin syntyivät ja kuolivat, niitä putoili jäihin ja milloin mitäkin. Jos jää nyt pettäisi vanhan Anglian alla, sitten se vain olisi niin. Ovihan on auki, ei tarvitse sitä ainakaan alkaa renkslaamaan, jos jää pettää ja auto vajoaa mereen.
Tämä tarina on tosi ja mietin, kuinka kukaan voi olla kuoleman edessä noin tyyni, rauhallinen, päättäväinen ja vakaa?
Mä pelkään kuolemaa joka ikinen päivä.
Helmikuun pakkasessa paksuksi jäätynyt jää kesti kuin kestikin ja nainen pääsi synnyttämään kaksi ihanaa poikaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa heittää jotain! Heitän sitten takaisin.