Mä en oo varma, mistä kirjoittaisin. Siitäkin huolimatta, tästä taitaa tulla nyt aikamoinen pohdinta.
On ilmiselvää, että elämäni on sekavaa, olen vain jo kyllästynyt jauhamaan täällä blogissani siitä, kuinka en tiedä mistään mitään ja olen ahdistunut ja täysin suunnaton elämässäni. Olen tajunnut viime aikoina paljon asioita itsestäni monien uusien kokemuksien ansiosta. Tajusin, etten päästä ihmisiä lähelleni, vaan pidän monet asiat täysin pintapuolisina. Mulla on aina ollut tosi vahva tunne siitä, että ihmiset eivät usko sitä, millainen olen tai mitä olen kokenut. Että kukaan ei ota mua todesta. En ole halunnut kuormittaa ketään hirviömäisillä luonteenpiirteilläni tai kammottavalla henkilöhistoriallani, olen niin väsynyt toistamaan samoja virheitä ja pettymään itseeni ja muihin aina uudestaan ja uudestaan. Mutta, eihän sillä lailla voi koskaan tutustua kehenkään kunnolla, kun ei voi avautua ihmisenä täysin, antaa toisen tutustua myös itseensä.
Hankalaa.
Olen monesti yrittänyt muuttaa itseäni ihmisenä. Ja joka kerta olen naamioinut tuon epätoivoisen muuttumisyrityksen ''uudistumiseksi'', ''uudeksi aluksi'', ''tyylin parannukseksi'' tai joksikin muuksi täysin läpinäkyväksi paskaksi. Todellisuus kuitenkin on aina ollut se, etten osaa olla oma itseni, kun en tiedä laisinkaan, millainen ihminen todella OLEN. Mietin paljon, millainen haluaisin olla ja yritän tulla sen kaltaiseksi ihmiseksi. Ja näitä ajatuksia varmasti ohjailee aika paljon se, millaisia ihmisiä ympärilläni on ja minkälaisia ihmisiä ihailen. Mutta en mä voi olla kopio kenestäkään toisesta, mä olen oma ihmeellinen ihmisyksilö ja kasvan tietynlaiseksi, en voisi koskaan olla samanlainen kuin joku muu. Ja täysin turhautuneena omaan itseeni ja typeriin muuttumisleikkeihini tajuan nyt sen, ettei kannata yrittää. Pitää vain kasvaa. Ja olla. Ja elää. Tehdä sitä, mikä tuntuu oikeasti hyvältä ja oikealta. Ja se on hankalinta ikinä, se on koko elämän kestävä prosessi joka saa mut tuntemaan huonommuutta, riittämättömyyttä ja valtavia sosiaalisia paineita. Mä olen niin kauan ollut jonkun toisen ohjailtavissa koko ajan, en osaa enää ohjailla itse itseäni tai olla täysin kaiken ohjailun ulottumattomissa.
Mulla on persoona. Jonkinlainen rakastava ja välittävä, huoleton ja hauska persoona. Mutta mulla on myös elämä, joka tekee mun persoonasta välillä ihan persenaaman, on kuin en olisi enää laisinkaan se Liina, joka parhaimmillani voisin olla. Harrastan erittäin tehokkaasti kaikesta paskasta ja vastuusta pakenemista, tunteiden pois sulkemista ja itseeni eristäytymistä. Olen vahvasti riippuvainen muista ihmisistä ja se on aivan älyttömän karua sanoa ääneen, sillä se on valitettavaa ja aivan saatanan huolestuttavaa, se nimittäin on totta. Mä olin joskus itsenäinen, mitä helvettiä tapahtui?
Kiellän itseltäni heikkouden ja avun pyytämisen, pitäisi vaan olla vahvana ja kylmä kuin kivi, oikeen kunnon kovis. Päitä pitäisi lennellä ennemmin kuin kyyneliä. Halaus parantaa hetkeksi. Pitäisi oppia. Antaa muiden huolehtia joskus, eikä vain kahmia niitä ihmisiä ja talloa niitä maahan ja ajatella, että kyllä sieltä aina tulee joku uusi, ei mun tarvitse tuntea mitään tänäänkään. Mä voin vaan kontrolloida ja kontrolloida joka vitun asiaa tässä maailmassa, ei mun tarvitse vaatia muilta mitään. Mulla ei välillä ole itsetuntoa laisinkaan. Mä haluaisin vain olla olematta, kun en kestä sitä miten paska olen.
Jossain alitajunnassani tiedän, etten mä ole paska. En laisinkaan. Olen ihana minä, eläisin nyt vihdoinkin sen mukaan ja keräisin hyvää karmaa olemalla hyväntuulinen ja avulias. Ja antaa muiden auttaa mua silloin, kun on paha olla, eikä vain käpertyä kuoreen ja olla päästämättä ketään lähellekkään niitä omituisia ajatuksia ja tunteita, mitä mulla on. Mä tiedän, että ne on todellisia. Mä tiedän, että mulla menee välillä huonosti. Kai ne muutkin sen tajuaisi, jos vain avaisin suuni.
(Ja jotta tää elämä ei nyt liian selväksi kävisi, ravitsen päätäni sekoittamalla sitä jatkuvasti lisää.)
.jpg)
