maanantai 31. joulukuuta 2012
Perkele!
On uudenvuoden aatto ja mulla on ihan helvetin paska olo! Oon tullut kipeeks, mun kaula on ihan turvoksissa ja korviin sattuu ja kurkku on ihan saatanan kipee. Mä en tiedä mitä mä nyt teen, pitäs mennä juhlimaan tänää mut mä en varmaa jaksa lähtee yhtään mihinkään! Auttakaa mut takas elävien kirjoihin jooko. :c
perjantai 28. joulukuuta 2012
keskiviikko 26. joulukuuta 2012
Viestin otsikko
On se kellokin paikallaan
vain sekunnin kerrallaan.
Pitäisikö tässä patsaaksi
ruveta?
vain sekunnin kerrallaan.
Pitäisikö tässä patsaaksi
ruveta?
tiistai 25. joulukuuta 2012
sunnuntai 23. joulukuuta 2012
Paremmasta elämästä
Näin sut seisomassa siinä katukiveyksen reunassa,
siinä kohdassa, jossa joskus joku pari oli riidellyt.
Erotuit siitä kummallisesta joukosta heti paikalla,
vaikka tuntui tajuntani olevan hieman hämärän alla.
Ei sen polun alku vaikea ollut, ihan helpostihan se kävi.
Käveltiin vain ja sanat virtasi ulos mun suusta,
hyppäsi kielen päältä ilmoille ne kaikki ajatukset.
Kevyt ilohan se oli, leijaili se vain.
Kevyttä olivat myös ne seuraavat päivät.
Jokin oli avannut kaikki sisälläni, kaikki ne ihanat
tunteet, jotka oli paperin lailla rytätty kasaan.
Ei niistä tunteista oikein rytyssä selvää saanutkaan.
Jos voisin saada sinut mukaani,
tuskin koskaan unohtaisin sinua minnekkään.
Olethan niin kummallinen, niin hiljainen ja kevyt.
Ethän mene rikki? Tahattomat sanat ja teot,
joihin joskus huomaamatta kykenen, saattaa satuttaa
pahemman kerran. Älä päästä niitä sisään kuorestasi,
ne eivät ole tarkoitettu sinua satuttamaan.
Jos et vankilastasi ulos pääse, haen sinut kuumailmapallolla
keskellä kaunista kesäpäivää. Tuon sinulle yhden kukkasen,
sillä kaksi on jo vähän liikaa. Sitten saavat vanginvartija ja
vanginvartijan veli ihmetellä kovin, että mikä siitä
oikein ohitse leijaili.
siinä kohdassa, jossa joskus joku pari oli riidellyt.
Erotuit siitä kummallisesta joukosta heti paikalla,
vaikka tuntui tajuntani olevan hieman hämärän alla.
Ei sen polun alku vaikea ollut, ihan helpostihan se kävi.
Käveltiin vain ja sanat virtasi ulos mun suusta,
hyppäsi kielen päältä ilmoille ne kaikki ajatukset.
Kevyt ilohan se oli, leijaili se vain.
Kevyttä olivat myös ne seuraavat päivät.
Jokin oli avannut kaikki sisälläni, kaikki ne ihanat
tunteet, jotka oli paperin lailla rytätty kasaan.
Ei niistä tunteista oikein rytyssä selvää saanutkaan.
Jos voisin saada sinut mukaani,
tuskin koskaan unohtaisin sinua minnekkään.
Olethan niin kummallinen, niin hiljainen ja kevyt.
Ethän mene rikki? Tahattomat sanat ja teot,
joihin joskus huomaamatta kykenen, saattaa satuttaa
pahemman kerran. Älä päästä niitä sisään kuorestasi,
ne eivät ole tarkoitettu sinua satuttamaan.
Jos et vankilastasi ulos pääse, haen sinut kuumailmapallolla
keskellä kaunista kesäpäivää. Tuon sinulle yhden kukkasen,
sillä kaksi on jo vähän liikaa. Sitten saavat vanginvartija ja
vanginvartijan veli ihmetellä kovin, että mikä siitä
oikein ohitse leijaili.
Pilasit kaikki parhaat biisit
siteeraamalla joka ikistä.
Nyt kuunnellessani sen tai tämän,
riipaisee sydämestä reunoja myöten.
Kiinnitit itses niihin lauseisiin.
Kiinnitit itses niihin lauseisiin.
Onneksi kaikkiin kappaleisiin et koskenut,
joistain et lainannut lausettakaan.
Ehkä etsin muuta kuultavaa,
koska enempäähän sä et saa.
lauantai 22. joulukuuta 2012
perjantai 21. joulukuuta 2012
Aurinko laski aikoja sitten
Yritän kirjoittaa, mutta pääni muuttui tyhjäksi aivan hetki sitten. Yritän palauttaa kaiken mieleeni kuuntelemalla Gatakaa.
.
.
.
Noin. Nyt tuntuu taas, että tiedän, mistä kirjoittaa.
Olen aina tehnyt matkoja pääni sisään. Vaivun kummalliseen olotilaan, enkä tunnista enää kunnolla ympäröiviä asioita sellaisiksi, kuin ne oikeasti ovat. En oikein vieläkään tiedä, miksi sitä tilaa pitäisi kutsua. Tuntuu, kuin ajatukseni veisivät minut pois kehostani, ei niinkään katselemaan itseäni ulkopuolelta, vaan katsomaan ympäröivää maailmaa itseni ulkopuolelta käsin. Ihankuin osaisin lentää tai jotain.
Lähdin keskiviikkona junalla Turusta Pornaisiin ja jo aamulla oloni oli tosi outo. Aivan kuin olisin ollut heliumpallo, joka jatkuvasti pyrkii nousemaan yläilmoihin, karkaamaan pois äärettömyyksiin odottamaan vain sitä yhtä asiaa; kahtia halkeamista. Osasin alkaa odottaa halkeamista aivan tosissaan. Kotoa lähdettyäni aloin menettää kontrolliani ja se huolestutti, olihan matkaa vielä paljon.
Istuin ennen lähtöä Coffee Housessa ja luin Leena Krohnin Tainaronista niitä kohtia, joista pidin eniten koko kirjassa. Muistan ajatukseni ja sen, kun olo alkoi olla taas niin epätodellinen. Ihankuin aivoni olisi kääritty kuplamuoviin, tai pääni olisi upotettu akvaarioon. Ihan kuin minua ympäröivä ilma olisi muuttunut nesteeksi ja alkanut poreilla. Lukiessani kohtaa, jossa päähenkilö menee kuningatarmehiläisen luokse muistojen aterialle, en pystynyt enää keskittymään kirjaan. Katsoin kahvilaa ympärilläni, muovisia lamppuja, puisia tuoleja ja liukuportaita. En tiedä miksi, mutta aloin äkkiä miettimään sitä tosiasiaa, että juuri ihminen on luonut joka ikisen esineen siinä paikassa. Ihminen on suunnitellut, valmistanut ja rakentanut joka ikisen tavaran ja huonekalun siellä. Joku arkkitehdiksi itsensä lukenut henkilö on suunnitellut rakennuksen, rakennusfirma on hoitanut paikalle rakennusmiehet, tuonut työvälineet ja tarvikkeet ja rakentanut koko paskan. Joku on kouluttanut nämä kaikki ihmiset. Joku rakensi koulut ja koulutti opettajat. Joku keksi pystyttää joskus ziljoona vuotta sitten majansa niille seuduille, ja siitä alkoi lopulta muotoutua se kaupunki, joka se nyt tällä hetkellä on. Päässä pyöri ihan tosissaan ja aloin pelätä, että olenko olemassa. Tuntui tosi oudolta, käsiä pisteli. Aloin ajatella, miksi ihmiset kirjoittaa kirjoja, luo musiikkia, suunnittelee ja tekee vaatteita, maalaa tauluja. Mikä määrittää sen, että koemme jonkin asian vaikkapa visuaalisesti kauniiksi? Onko kauneuden määrittäminen meillä geeneissä? Miksi jotkin muodot miellyttävät meitä, ja jotkut eivät? Mistä se johtuu, että pidämme tai emme pidä musiikista? Ja miksi toiset tykkää toisesta ja toiset toisesta? Mitä on mielikuvitus, ja mitä sillä kuuluu saavuttaa? Miksi juuri ihmisellä on mielikuvitus, vai onko se eläimilläkin? Mistä ne asiat tulee meidän mielikuvituksen tavarataloon? Miksi joillakin on pääsy sinne ja joillakin tuntuu olevan ainainen porttikielto? Pääni meni aivan sekaisin kysymyksistä, aloin mennä todella paniikkiin. Halusin liitää eteenpäin ja ulos kahvilasta, mutta jalkani kaipasivat vielä maata alleen. Tajusin, ettei ihminen ole voinut tehdä kaikkea yksin. Meidän on PAKKO olla jumalallista alkuperää. Pakko.
Istuin junassa. Olin iloinen, että minulla oli nyt mahdollisuus irrottautua kuplamuovista ja nostaa pääni ylös akvaariosta, mutta ei se olo lopulta ollutkaan kadonnut. Mua alkoi vähän pelottaa ja tunne itsestäni oli niin outo, että todellisuuden erottaminen omakeksimästä oli hankalaa. Aivan kuin olisin ollut pilvessä.
Kuuntelin musiikkia ja aloin taas miettimään. Minua kutitti ihoni alta, tuntui siltä kuin verisuonissa olisi kierinyt hiekkaa. Kroppani tuntui kumman kevyeltä kun katsoin ulos lumiseen maisemaan. Äkkiä ihonialainen kihinä muuttui niin voimakkaaksi, että mua alkoi naurattaa. Yritin pidätellä naurua kaikin voimin ja tunsin kuinka heliumpallon naru juuri pääsi katkemaan. Yritin olla rauhallinen, mutta kaikki jäseneni vispasi. Olisin voinut kieriä lattialla tai jotain ja ihmettelen edelleen, mikä minut sai pysymään penkissä. Muistan ajatuksieni menevän niin lujaa, että ne eivät enää edes olleet ajatuksia. Ne olivat vain ajatuksien ajatuksia suorassa ja nopeassa jonossa, joka kulki juuri mieleni ohitse vain vähän hipaisten tajuntaani. En tunnistanut sieltä yhtäkään selkeää asiaa, vaikka tavallaan osa musta tiesi koko ajan missä ollaan menossa. Ne olivat kuin kiinalaisia merkkejä, itsessään täynnä merkitystä, mutta minulle aivan tunnistamatonta materiaalia. Olisin tarvinnut itseäni nopeamman tulkin tai sihteerin, joka olisi antanut ajatuksilleni (tarkemminkin tuolle ajatusjonolle) kielen ja olomuodon.
Kuuntelin musiikkia ja sisälläni kihisi edelleen. Ymmärsin, että olen ihan yksin siinä penkissä, kukaan ei tule juttelemaan ja palauta minua takaisin. Annoin mieleni vain lentää ja päätäni alkoi särkeä minun pyöriessäni ajatuksissani ulkona pöllyävässä lumessa. Tunsin olevani suurempi kuin pellot ja puut ja naamani hymyili itsekseen, en voinut tehdä asialle mitään. Annoin heliumpallon päästä karkuun. Jos joku olisi tullut sanomaan minulle sanankin, kohottanut kättään tai istunut edes viereeni, olisin haljennut kahtia siihen paikkaan. Olin räjähdyspisteessä. Olinko minä saippuakupla? Vai sen kuplan sisällä? Vai oliko vain kehoni sen saippuakuplan sisällä ja kaikki ajatukseni olivat sen ulkopuolella, eikä nämä kaksi osaani päässeet kohtaamaan kunnolla kuplan reunojen takia? Seurailivat vain toisiaan katseella... Halusin lisää, mulla oli henkinen jano, olin kyltymätön. Avasin silmiäni enemmän, mutta eivät ne auenneet tarpeeksi. Mua pelotti. Halusin soittaa Annille, mutta en voinut.
.
.
.
Noin. Nyt tuntuu taas, että tiedän, mistä kirjoittaa.
Olen aina tehnyt matkoja pääni sisään. Vaivun kummalliseen olotilaan, enkä tunnista enää kunnolla ympäröiviä asioita sellaisiksi, kuin ne oikeasti ovat. En oikein vieläkään tiedä, miksi sitä tilaa pitäisi kutsua. Tuntuu, kuin ajatukseni veisivät minut pois kehostani, ei niinkään katselemaan itseäni ulkopuolelta, vaan katsomaan ympäröivää maailmaa itseni ulkopuolelta käsin. Ihankuin osaisin lentää tai jotain.
Lähdin keskiviikkona junalla Turusta Pornaisiin ja jo aamulla oloni oli tosi outo. Aivan kuin olisin ollut heliumpallo, joka jatkuvasti pyrkii nousemaan yläilmoihin, karkaamaan pois äärettömyyksiin odottamaan vain sitä yhtä asiaa; kahtia halkeamista. Osasin alkaa odottaa halkeamista aivan tosissaan. Kotoa lähdettyäni aloin menettää kontrolliani ja se huolestutti, olihan matkaa vielä paljon.
Istuin ennen lähtöä Coffee Housessa ja luin Leena Krohnin Tainaronista niitä kohtia, joista pidin eniten koko kirjassa. Muistan ajatukseni ja sen, kun olo alkoi olla taas niin epätodellinen. Ihankuin aivoni olisi kääritty kuplamuoviin, tai pääni olisi upotettu akvaarioon. Ihan kuin minua ympäröivä ilma olisi muuttunut nesteeksi ja alkanut poreilla. Lukiessani kohtaa, jossa päähenkilö menee kuningatarmehiläisen luokse muistojen aterialle, en pystynyt enää keskittymään kirjaan. Katsoin kahvilaa ympärilläni, muovisia lamppuja, puisia tuoleja ja liukuportaita. En tiedä miksi, mutta aloin äkkiä miettimään sitä tosiasiaa, että juuri ihminen on luonut joka ikisen esineen siinä paikassa. Ihminen on suunnitellut, valmistanut ja rakentanut joka ikisen tavaran ja huonekalun siellä. Joku arkkitehdiksi itsensä lukenut henkilö on suunnitellut rakennuksen, rakennusfirma on hoitanut paikalle rakennusmiehet, tuonut työvälineet ja tarvikkeet ja rakentanut koko paskan. Joku on kouluttanut nämä kaikki ihmiset. Joku rakensi koulut ja koulutti opettajat. Joku keksi pystyttää joskus ziljoona vuotta sitten majansa niille seuduille, ja siitä alkoi lopulta muotoutua se kaupunki, joka se nyt tällä hetkellä on. Päässä pyöri ihan tosissaan ja aloin pelätä, että olenko olemassa. Tuntui tosi oudolta, käsiä pisteli. Aloin ajatella, miksi ihmiset kirjoittaa kirjoja, luo musiikkia, suunnittelee ja tekee vaatteita, maalaa tauluja. Mikä määrittää sen, että koemme jonkin asian vaikkapa visuaalisesti kauniiksi? Onko kauneuden määrittäminen meillä geeneissä? Miksi jotkin muodot miellyttävät meitä, ja jotkut eivät? Mistä se johtuu, että pidämme tai emme pidä musiikista? Ja miksi toiset tykkää toisesta ja toiset toisesta? Mitä on mielikuvitus, ja mitä sillä kuuluu saavuttaa? Miksi juuri ihmisellä on mielikuvitus, vai onko se eläimilläkin? Mistä ne asiat tulee meidän mielikuvituksen tavarataloon? Miksi joillakin on pääsy sinne ja joillakin tuntuu olevan ainainen porttikielto? Pääni meni aivan sekaisin kysymyksistä, aloin mennä todella paniikkiin. Halusin liitää eteenpäin ja ulos kahvilasta, mutta jalkani kaipasivat vielä maata alleen. Tajusin, ettei ihminen ole voinut tehdä kaikkea yksin. Meidän on PAKKO olla jumalallista alkuperää. Pakko.
Istuin junassa. Olin iloinen, että minulla oli nyt mahdollisuus irrottautua kuplamuovista ja nostaa pääni ylös akvaariosta, mutta ei se olo lopulta ollutkaan kadonnut. Mua alkoi vähän pelottaa ja tunne itsestäni oli niin outo, että todellisuuden erottaminen omakeksimästä oli hankalaa. Aivan kuin olisin ollut pilvessä.
Kuuntelin musiikkia ja aloin taas miettimään. Minua kutitti ihoni alta, tuntui siltä kuin verisuonissa olisi kierinyt hiekkaa. Kroppani tuntui kumman kevyeltä kun katsoin ulos lumiseen maisemaan. Äkkiä ihonialainen kihinä muuttui niin voimakkaaksi, että mua alkoi naurattaa. Yritin pidätellä naurua kaikin voimin ja tunsin kuinka heliumpallon naru juuri pääsi katkemaan. Yritin olla rauhallinen, mutta kaikki jäseneni vispasi. Olisin voinut kieriä lattialla tai jotain ja ihmettelen edelleen, mikä minut sai pysymään penkissä. Muistan ajatuksieni menevän niin lujaa, että ne eivät enää edes olleet ajatuksia. Ne olivat vain ajatuksien ajatuksia suorassa ja nopeassa jonossa, joka kulki juuri mieleni ohitse vain vähän hipaisten tajuntaani. En tunnistanut sieltä yhtäkään selkeää asiaa, vaikka tavallaan osa musta tiesi koko ajan missä ollaan menossa. Ne olivat kuin kiinalaisia merkkejä, itsessään täynnä merkitystä, mutta minulle aivan tunnistamatonta materiaalia. Olisin tarvinnut itseäni nopeamman tulkin tai sihteerin, joka olisi antanut ajatuksilleni (tarkemminkin tuolle ajatusjonolle) kielen ja olomuodon.
Kuuntelin musiikkia ja sisälläni kihisi edelleen. Ymmärsin, että olen ihan yksin siinä penkissä, kukaan ei tule juttelemaan ja palauta minua takaisin. Annoin mieleni vain lentää ja päätäni alkoi särkeä minun pyöriessäni ajatuksissani ulkona pöllyävässä lumessa. Tunsin olevani suurempi kuin pellot ja puut ja naamani hymyili itsekseen, en voinut tehdä asialle mitään. Annoin heliumpallon päästä karkuun. Jos joku olisi tullut sanomaan minulle sanankin, kohottanut kättään tai istunut edes viereeni, olisin haljennut kahtia siihen paikkaan. Olin räjähdyspisteessä. Olinko minä saippuakupla? Vai sen kuplan sisällä? Vai oliko vain kehoni sen saippuakuplan sisällä ja kaikki ajatukseni olivat sen ulkopuolella, eikä nämä kaksi osaani päässeet kohtaamaan kunnolla kuplan reunojen takia? Seurailivat vain toisiaan katseella... Halusin lisää, mulla oli henkinen jano, olin kyltymätön. Avasin silmiäni enemmän, mutta eivät ne auenneet tarpeeksi. Mua pelotti. Halusin soittaa Annille, mutta en voinut.
maanantai 17. joulukuuta 2012
Taiteilijaelämää, minä, sivellin ja rappio!
Olen niin täynnä tunteita, etten tiedä mihin ne kaikki laitan.
Kirjoitan ne ylös! Piirrän ne alas! Rakastun ja vihaan!
Olen tahtomisen pilvessä, tahdon ja leijailen tahtomisen tunteen mukana. Pilvi on valkoinen ja paksu.
Kun kasvan isoksi, minusta tulee tyhjempi ja puhtaampi.
Kirjoitan ne ylös! Piirrän ne alas! Rakastun ja vihaan!
Olen tahtomisen pilvessä, tahdon ja leijailen tahtomisen tunteen mukana. Pilvi on valkoinen ja paksu.
Kun kasvan isoksi, minusta tulee tyhjempi ja puhtaampi.
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Me ollaan sairaan kauniita!
Armaat bloginlukijat, seuraa tekstiä kuluneesta viikosta ja viikonlopusta.
Olin torstaista asti Pöytyällä elämässä rappiollista kommuunielämää. Vietimme kolme yötä ihanassa pienessä omakotitalossa osana viiden hengen porukkaa ja meillä oli aivan ihanaa! Mä en voi käsittää, että kun päästää jostain vanhasta irti, niin tulee aivan uskomattoman paljon uusia asioita tilalle. Tavallaan koen olevani syrjäytymässä yhteiskunnasta, en saa mitään asioita hoidettua ja kaikki jutut vaan makaa tai kusee. Onneksi paskoissakin kolikoissa on kääntöpuoli ja tämä mulle siunaantunut kääntöpuoli sattuu olemaan aivan lohdullinen.
Tehtiin yhdessä kaikkea sekalaista. Jotenkin huomasin kyllä senkin, että tartten omaa tilaa ihan tosi tosi paljon. En kestä jatkuvasti olla muiden ihmisten höpinöitä kuulemassa. En mä voi sille mitään, ettei aina vaan jaksa. En ole oikein varma, olisiko musta muuttamaan kommuuniin. Tämä porukka on niin eläväinen, että normaali elämä tuntuisi oudolta. En jaksa kokoajan olla liikkeessä, haluan tehdä omia juttujani ja kulkea omia polkujani. Voisi sitä kommuunia silti kokeilla, siitähän mä oon aina haaveillut ja se ajatus tuntuu omalla tavallaan tosi ihanalta. Rakastan mun kämppää ihan uskomattoman paljon, enkä ole varma, voisinko kuitenkaan luopua tästä. Kuitenkin jouduin taistelemaan tämän asunnon puolesta. Ja mun pitää siltikin elää omia unelmiani, eikä juosta toteuttamassa muiden. Mun pitää miettiä tarkoin, mitä itse haluan, etten uppoa vaan jonkun toisen elämään kannattelemaan seiniä. En ole jonkun toisen työkalu.
Mua on viimeaikoina alkanut pelottaa se, etten tiedä mitä haluan. Pelkäänkö edelleen haluta tiettyjä asioita, koska ne ovat liian tavallisia tai erikoisia muiden ihmisten silmissä? Ei sillä oikeasti ole mitään väliä, mitä kukakin tekee. Miksi me niin paljon dissataan omakotiunelmia, perheitä ja koiraharrastuksia? Ei niissä ole mitään vikaa. Ollaanko me vaan niin katkeria omiin elämiimme, että on pakko kokoajan polkea muiden elämiä alas? Musta on tullut tavallaan ihan kamala ämmä. En mä tällästä elämää halua. Kukin tehköön OIKEASTI omat valintansa, oli ne sitten rohkeita tai ei. En tiedä mitä haluan elämältä. En tunne itseäni enää ollenkaan. Haluan nukkua yöni rauhassa ja turvassa, koko elämä on ollut niin turvatonta. Haluan turvaa nyt, edes hetkeksi.
Olin torstaista asti Pöytyällä elämässä rappiollista kommuunielämää. Vietimme kolme yötä ihanassa pienessä omakotitalossa osana viiden hengen porukkaa ja meillä oli aivan ihanaa! Mä en voi käsittää, että kun päästää jostain vanhasta irti, niin tulee aivan uskomattoman paljon uusia asioita tilalle. Tavallaan koen olevani syrjäytymässä yhteiskunnasta, en saa mitään asioita hoidettua ja kaikki jutut vaan makaa tai kusee. Onneksi paskoissakin kolikoissa on kääntöpuoli ja tämä mulle siunaantunut kääntöpuoli sattuu olemaan aivan lohdullinen.
Tehtiin yhdessä kaikkea sekalaista. Jotenkin huomasin kyllä senkin, että tartten omaa tilaa ihan tosi tosi paljon. En kestä jatkuvasti olla muiden ihmisten höpinöitä kuulemassa. En mä voi sille mitään, ettei aina vaan jaksa. En ole oikein varma, olisiko musta muuttamaan kommuuniin. Tämä porukka on niin eläväinen, että normaali elämä tuntuisi oudolta. En jaksa kokoajan olla liikkeessä, haluan tehdä omia juttujani ja kulkea omia polkujani. Voisi sitä kommuunia silti kokeilla, siitähän mä oon aina haaveillut ja se ajatus tuntuu omalla tavallaan tosi ihanalta. Rakastan mun kämppää ihan uskomattoman paljon, enkä ole varma, voisinko kuitenkaan luopua tästä. Kuitenkin jouduin taistelemaan tämän asunnon puolesta. Ja mun pitää siltikin elää omia unelmiani, eikä juosta toteuttamassa muiden. Mun pitää miettiä tarkoin, mitä itse haluan, etten uppoa vaan jonkun toisen elämään kannattelemaan seiniä. En ole jonkun toisen työkalu.
Mua on viimeaikoina alkanut pelottaa se, etten tiedä mitä haluan. Pelkäänkö edelleen haluta tiettyjä asioita, koska ne ovat liian tavallisia tai erikoisia muiden ihmisten silmissä? Ei sillä oikeasti ole mitään väliä, mitä kukakin tekee. Miksi me niin paljon dissataan omakotiunelmia, perheitä ja koiraharrastuksia? Ei niissä ole mitään vikaa. Ollaanko me vaan niin katkeria omiin elämiimme, että on pakko kokoajan polkea muiden elämiä alas? Musta on tullut tavallaan ihan kamala ämmä. En mä tällästä elämää halua. Kukin tehköön OIKEASTI omat valintansa, oli ne sitten rohkeita tai ei. En tiedä mitä haluan elämältä. En tunne itseäni enää ollenkaan. Haluan nukkua yöni rauhassa ja turvassa, koko elämä on ollut niin turvatonta. Haluan turvaa nyt, edes hetkeksi.
tiistai 4. joulukuuta 2012
Indonesialaisia paprikoita ja käsinukkeja
Huh!
Olen tehnyt tänään niin paljon asioita. Lähdin aamulla kaupungille ja olin siellä tosi pitkään etsimässä yhtä tiettyä juttua, jota ei sitten löytynytkään. Juoksin kaupasta toiseen, eikä mitään löytynyt. Piti käydä kahvilla, mutta en jaksanut enää mennä yhtään mihinkään kun viimeisestä liikkeestä ulos pääsin. Sain kauppatorilta maistiaisia ja törmäilin mummoihin anttilassa. Keskustelin pitkän tovin muumeista sokoksen myyjän kanssa ja kuulin, kun eräs porukka puhui pilven polttamisesta stockmannin eteisessä. Mua hymyilytti! Kotimatkalla käväisin cittarissa ostamassa Hertalle joululahjaksi pinkin pehmokäärmeen, jota se on toivonut jo varmaan vuoden! Nyt sain sen vasta ostettua kun katselin sitä jo aikaisemmin, mutta onneksi niitä oli siellä vielä kamala läjä. Olisin halunnut ostaa itselleni myös uudet kengät sieltä cittarista, mutta pohdin budjettiani ja tajusin, ettei mulla ole varaa niihin, ellen ole syömättä tosi pitkään aikaan. Ja ruoka on ihan kiva juttu kuitenkin.
Nyt iltapäivällä olen istunut kotona ja askarrellut ja askarrellut ja vaan askarrellut.. kerkesin kyllä tehdä ruokaakin, ja olen tosiaan ihan puhki kaikesta! Oon iloinen, että olen tehnyt paljon kaikkea ja saanut valmiiksi. En ole aikaisemmin tehnyt yhtään näin paljon asioita ihan vain joulun takia, mutta nytpä mulla on ihmisiä, joiden iloksi voin tehdä kaikkea ! On ihanaa, että pääsen hetkeksi pois kotoa jouluksi äidin luokse ja sitten tulen takaisin viettämään kodittomien joulua kaikkein rakkaimpien ihmisten kanssa!
Ja Venla saa kokea mun luovuuden multihuipennuksen sitten jouluna. :D
Rakastan. Uskokaa, tai älkää.
Olen tehnyt tänään niin paljon asioita. Lähdin aamulla kaupungille ja olin siellä tosi pitkään etsimässä yhtä tiettyä juttua, jota ei sitten löytynytkään. Juoksin kaupasta toiseen, eikä mitään löytynyt. Piti käydä kahvilla, mutta en jaksanut enää mennä yhtään mihinkään kun viimeisestä liikkeestä ulos pääsin. Sain kauppatorilta maistiaisia ja törmäilin mummoihin anttilassa. Keskustelin pitkän tovin muumeista sokoksen myyjän kanssa ja kuulin, kun eräs porukka puhui pilven polttamisesta stockmannin eteisessä. Mua hymyilytti! Kotimatkalla käväisin cittarissa ostamassa Hertalle joululahjaksi pinkin pehmokäärmeen, jota se on toivonut jo varmaan vuoden! Nyt sain sen vasta ostettua kun katselin sitä jo aikaisemmin, mutta onneksi niitä oli siellä vielä kamala läjä. Olisin halunnut ostaa itselleni myös uudet kengät sieltä cittarista, mutta pohdin budjettiani ja tajusin, ettei mulla ole varaa niihin, ellen ole syömättä tosi pitkään aikaan. Ja ruoka on ihan kiva juttu kuitenkin.
Nyt iltapäivällä olen istunut kotona ja askarrellut ja askarrellut ja vaan askarrellut.. kerkesin kyllä tehdä ruokaakin, ja olen tosiaan ihan puhki kaikesta! Oon iloinen, että olen tehnyt paljon kaikkea ja saanut valmiiksi. En ole aikaisemmin tehnyt yhtään näin paljon asioita ihan vain joulun takia, mutta nytpä mulla on ihmisiä, joiden iloksi voin tehdä kaikkea ! On ihanaa, että pääsen hetkeksi pois kotoa jouluksi äidin luokse ja sitten tulen takaisin viettämään kodittomien joulua kaikkein rakkaimpien ihmisten kanssa!
Ja Venla saa kokea mun luovuuden multihuipennuksen sitten jouluna. :D
Rakastan. Uskokaa, tai älkää.
maanantai 3. joulukuuta 2012
Olkoon tämä viimeinen syksy
Älä juokse mun luota
Kun on kevät ja
kevät kutsuu sua,
älä kuuntele niitä!
Aina syksyllä mä olen aloittanut elämässäni uuden sivun. Nyt on jo kolmas syksy kun päästän jonkun mun elämään, ei se ole oikein. En halua enää koskaan joutua tähän tilanteeseen! Haluan tämän kerrankin jatkuvan ohi pitkän talven ja kesänkin, seuraavaan syksyyn.
Siispä pyydän! Pysy siinä! Pysy mun luona, älä häviä maailman tuuliin, älä katoa pois!
Haluan antaa sulle kaiken ja olla onnellinen sun kanssas.
Vaikka päästän menemään,
mä kyllä juoksen sun perään.
Kuljen yksin kaduilla
Ja kuuntelen jos jostain
kuulisin sun äänen.
Vaikka päästän menemään,
mä kyllä juoksen sun perään.
Kuljen yksin kaduilla
Ja kuuntelen jos jostain
kuulisin sun äänen.
sunnuntai 2. joulukuuta 2012
Anni on ihana
Varoitus! Sisältää ällösiirappista lässynläätä.
Mulla on oma rakas, Anni. Olen niin onnellinen, että ollaan yhdessä. Mä oon ollut niin väärien ihmisten kanssa, etten olisi edes voinut olla onnellinen aikaisemmin! Mulla on jo nyt ikävä! Sulla on niin söpö naama!
Joo. Asiaan.
Anni oli siis tänään taas mun luona ja käytiin valamassa kynttilöitä Viiman kanssa. Valitettavasti ei ehditty paikalle ajoissa, eikä saatu omia kynttilöitä tehtyä. : ( Viima oli kuitenkin ihana ja antoi Annille kaksi kynttilää. Mennään sitten ensi viikolla valamaan lisää Viiman kanssa.
Juotiin kaakaota.
Ja bussit oli meille suosiollisia! Kaikki bussit, mihin meidän piti ehtiä, tuli paikalle just eikä melkein.
Mä oon niin onnellinen mun elämään! En oo enää yksinäinen. En ollenkaan.
Mulla on oma rakas, Anni. Olen niin onnellinen, että ollaan yhdessä. Mä oon ollut niin väärien ihmisten kanssa, etten olisi edes voinut olla onnellinen aikaisemmin! Mulla on jo nyt ikävä! Sulla on niin söpö naama!
Joo. Asiaan.
Anni oli siis tänään taas mun luona ja käytiin valamassa kynttilöitä Viiman kanssa. Valitettavasti ei ehditty paikalle ajoissa, eikä saatu omia kynttilöitä tehtyä. : ( Viima oli kuitenkin ihana ja antoi Annille kaksi kynttilää. Mennään sitten ensi viikolla valamaan lisää Viiman kanssa.
Juotiin kaakaota.
Ja bussit oli meille suosiollisia! Kaikki bussit, mihin meidän piti ehtiä, tuli paikalle just eikä melkein.
Mä oon niin onnellinen mun elämään! En oo enää yksinäinen. En ollenkaan.
lauantai 1. joulukuuta 2012
Pikkutuparit
Eilen oli pikkutuparit (eli tuparikakkoset ja pikkujoulut) luokkalaisille. Oli mukavaa, että ihmisiä tuli ja sain ihania lahjoja, voi että. Mari antoi mulle kaksi itse tekemäänsä pannulappua ja ne on aivan huippusöpöt. Juusolta sain ihanan punaisen torkkupeiton! Mä niin rakastan torkkupeittoja! Aaa! Piialta sain ihanan enkelin ja kuten tiedetään, enkelit on mun lemppareita myös. Oli kiva nähdä kaikkia ihmisiä ja oon iloinen erityisesti Venlasta nyt. Hetki sitten tuntui vähän nihkeältä, mutta kaikki on taas hyvin.
Lähdettiin käväisemään baarissa juhlien jälkeen, mutta pakko sanoa, ettei siellä tapahtunut mitään. Oli oikeasti ihan sairaan tylsää. Muistan ne ajat kun mentiin joka viikonloppu Primaan ja tanssittiin itsemme ihan kuoliaiksi. Ei tarvittu mitään istumapaikkoja yleensä koko iltana, oltiin vaan tanssilattialla. Mitä on tapahtunut? Ei mun enää tee mieli tanssia, se tuntuu jotenkin todella typerältä. Tai sitten en vain ole koskaan tarpeeksi paljon ja tarpeeksi vähän kännissä, että voisin tanssia vain. Lisäksi musiikki on nykyään ihan perseestä, enää ei soi Skrillex tai Pendulum. Kerran olin ihan fiiliksissä kun Dj soitti Pendulumin Blood Sugar! Ihan mahtava! Baarissa jaettiin myös polyesterisiä tonttulakkeja, made in China. Tuhlausta, ja yhtä perseestä kuin se musiikki. Mutta Venlalla oli upeet kengät!
Eilinen päivä oli muutenkin aika erikoinen. Aamulla kun kaveri, joka oli mun luona yötä, oli lähtenyt, lähdin itse keskustaan ja mentiin Venlan kanssa kirppiksille. Mulla oli tietysti tosi vähän rahaa, mutta ostin uuden pipon ja se on ihan mahtava. Kirppiksillä kului aikaa ja pipoa lukuunottamatta oikein mitään järkevää ei löytynyt, ja se on harmi.
Kirppisten jälkeen suunnattiin Myllyn Prismaan ja siellä se hauskin osuus sitten tapahtui. Kärryt oli ihan täynnä tavaraa ja kun päästiin kassalle ja saatiin pakattua ostokset kasseihin, niin maksukortti ei toiminut. Siinä sitä sitten veivattiin ja veivattiin ja homma keskeytettiin ja koitettiin saada automaatista rahaa, mutta Herra Ostoesto ja Rouva Nostoraja yrittivät kovasti estää meitä maksamasta. En ole ikinä seissyt kassalla ostosten kanssa niin kauan odottamassa, että Venla keksisi tilanteeseen ratkaisun. Viimein kun saatiin maksettua, Venlan kotipihassa huomattiin, ettei avaimet olleetkaan laukussa. Kaikki meni siis ihan päin persettä kun jouduttiin viemään ostokset muualle ja hakemaan avainta toisaalta ja KYLMÄ OLI.
Yöllä vielä oksensin kaikki syömäni sipsit ja juomani punaviinit. Mutta onneksi rakas pikku tiitiäinen lohdutti mua puhelimessa ja siitä tuli hyvä mieli. Sydän. C:
P.S. Piia antoi mulle vielä kirjan; D.H. Lawrence - Lady Chatterlyn rakastaja
P.P.S. Viima, pidän sinusta enemmän kuin uskotkaan!
Lähdettiin käväisemään baarissa juhlien jälkeen, mutta pakko sanoa, ettei siellä tapahtunut mitään. Oli oikeasti ihan sairaan tylsää. Muistan ne ajat kun mentiin joka viikonloppu Primaan ja tanssittiin itsemme ihan kuoliaiksi. Ei tarvittu mitään istumapaikkoja yleensä koko iltana, oltiin vaan tanssilattialla. Mitä on tapahtunut? Ei mun enää tee mieli tanssia, se tuntuu jotenkin todella typerältä. Tai sitten en vain ole koskaan tarpeeksi paljon ja tarpeeksi vähän kännissä, että voisin tanssia vain. Lisäksi musiikki on nykyään ihan perseestä, enää ei soi Skrillex tai Pendulum. Kerran olin ihan fiiliksissä kun Dj soitti Pendulumin Blood Sugar! Ihan mahtava! Baarissa jaettiin myös polyesterisiä tonttulakkeja, made in China. Tuhlausta, ja yhtä perseestä kuin se musiikki. Mutta Venlalla oli upeet kengät!
Eilinen päivä oli muutenkin aika erikoinen. Aamulla kun kaveri, joka oli mun luona yötä, oli lähtenyt, lähdin itse keskustaan ja mentiin Venlan kanssa kirppiksille. Mulla oli tietysti tosi vähän rahaa, mutta ostin uuden pipon ja se on ihan mahtava. Kirppiksillä kului aikaa ja pipoa lukuunottamatta oikein mitään järkevää ei löytynyt, ja se on harmi.
Kirppisten jälkeen suunnattiin Myllyn Prismaan ja siellä se hauskin osuus sitten tapahtui. Kärryt oli ihan täynnä tavaraa ja kun päästiin kassalle ja saatiin pakattua ostokset kasseihin, niin maksukortti ei toiminut. Siinä sitä sitten veivattiin ja veivattiin ja homma keskeytettiin ja koitettiin saada automaatista rahaa, mutta Herra Ostoesto ja Rouva Nostoraja yrittivät kovasti estää meitä maksamasta. En ole ikinä seissyt kassalla ostosten kanssa niin kauan odottamassa, että Venla keksisi tilanteeseen ratkaisun. Viimein kun saatiin maksettua, Venlan kotipihassa huomattiin, ettei avaimet olleetkaan laukussa. Kaikki meni siis ihan päin persettä kun jouduttiin viemään ostokset muualle ja hakemaan avainta toisaalta ja KYLMÄ OLI.
Yöllä vielä oksensin kaikki syömäni sipsit ja juomani punaviinit. Mutta onneksi rakas pikku tiitiäinen lohdutti mua puhelimessa ja siitä tuli hyvä mieli. Sydän. C:
P.S. Piia antoi mulle vielä kirjan; D.H. Lawrence - Lady Chatterlyn rakastaja
P.P.S. Viima, pidän sinusta enemmän kuin uskotkaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)