Henkistä huumetta suoraan suoneen
antaa samat tunteet
vaik tuntuu, ettet mitään tunne.
Kalliit kaupat halvalla,
et tällästä saa ees rahalla.

Yks juttu kuitenkin epäselvää..
Kenelle kuuluu kunnia
pumppu täyteen lataa?
Kuka sen kaman lopulta lyö,
kuka uskaltaa antaa palaa?

If you want it, steal it.

Viima kävi mun luona keskiviikkona ja arvatkaa, mitä se toi mulle! Oon pitkään hehkuttanut sitä, että haluaisin NIIN kovasti HAMA-helmiä, joista olen tehnyt joitain juttuja joskus Hertan kanssa äitin luona.

Viima oli ostanut mulle paketin pieniä muotteja + kaikkia ihania erilaisia helmisekoituksia! Minulle! Minulle! Olen innoissani! Mukana oli jopa PIMEÄSSÄ HOHTAVIA HAMA-HELMIÄ! Meinasin kuolla nauruun! Aloin jo tekemään kaikkia joulukoristeita ja lumihiutaleita ihan intsinä. Kiitos Viima! < 3

Ostin Vincentille uuden vessalaatikon, koska se edellinen oli jo oikeasti tullut tiensä päähän. Kun muru tuli mulle, mä käytin sen vessalaatikkona vanhaa peltistä uunivuokaa ''kunnes sopivampi löytyisi''. Melkein vuoden se laatikko palvelikin, mutta olihan se nyt aivan perseestä iha alusta alkaen ja myöhemmin se oli jo aivan ruosteessa. Nyt pojalla on vähintäänkin yhtä eriskummallinen, mutta toimiva wc. Ostin muovitukusta vaaleanpunaisen pesuvadin, jossa on korkeat reunat ja joka sopii väriltään hiekkalapioon, jonka hankin Vincentille aikaisemmin. Vati on pyöreä, mut so? Niin on Vincentkin. Ja mä.

Eilen olin M:n luona ja me värjättiin mun hiukset ja käytiin saunassa. Tänään oon lähdössä laivalle, joten hiusten pitäs olla kuosissa. Laitettiin rastat takaisin aamulla kun jäin sinne yöksi.

Me leivottiin myös pipareita, koska M oli hommannut piparitaikinaa. Kai sunkin tekee joskus piparia mieli?

Mä oon kelaillut tätä mun oloo viimeaikoina. Mä ihan todella tiedän, että mun maailma on muuttunut ja mä oon muuttunut. Tottuukohan tähän koskaan, tuleeko musta koskaan samanlainen, kuin ennen? Mä katson ulos ikkunasta ja kaikki on muuttunut. Mä oon muuttunut. Mun mieli on muuttunut. Olenko mä nyt sairas, vai tuliko musta vihdoin terve?

Kokemus, joka oli perseestä, mutta joka kasvatti.

Oh my fucking god mikä viikko...

Joo eli nyt tulee pitkä vuodatus siitä, kun minä ja Leksy lähdettiin liftaamaan Lahteen, missä meidän piti yöpyä Leksyn äidin luona, tutustua kaupunkiin ja pitää helvetin kivaa.

Lähdettiin tien poskeen keskiviikkoaamuna aikaisin ja alettiin liftata kylttien kanssa. Siinä ekassa liftauspaikassa seisottiin lähemmäs kaksi tuntia jäätävän kylmässä aamuhuurussa, eikä saatu kyytiä Forssan ja Hämeenlinnan suuntaan. Mulla alkoi v-käyrä nousta paskan sään takia ja meidän oli pakko kelata joku suunnitelma, että mitä ihmettä me tehdään jos ei saada kyytiä. Tehtiin sit nopea päätös vaihtaa paikkaa ja päätettiin muuttaa reittiä niin, että mennään suoraan Helsinkiin (koska sinne suuntaan liikenne oli taatusti kymmenen kertaa vilkkaampaa) ja Helsingistä sit suoraa tietä Lahteen.

(Kuvat ehkä kannattaa selata isompina klikkaamalla niitä.. tai ihan miten vaan.)

Saatiin kyyti Kauniaisiin, josta mentiin junalla Pasilaan ja alettiin paikantamaan sitä liftauspaikkaa, mistä pääsee suoraan Lahteen (Liftariwikistä löytyy lähtöpaikat suurimmista kaupungeista). Selvitettiin Helsingin sisäinen bussi lahdenväylän alkuun ja hypättiin siihen, kunnes äkkiä tajuttiin, että ollaan linjan vastakkaisessa päässä, eli siis ihan väärässä bussissa. Hypättiin ulos ja pällisteltiin navigaattoria, minkä aikana me sitten nähtiin kun meidän bussi pyyhälsi ohi tien toisella puolella. Hienoa Hermanni.

Mua vitutti. Mua oli vituttanut itseasiassa jo aika pitkään, koska sää oli ihan helkkarin kylmä ja vaikka mulla oli vaatteita, musta tuntui, ettei ne auttaneet yhtään. Ilma oli jotenkin kostea ja silti aivan hyytävän kylmä, se tunki mun takin alle ja varpaiden sisään, sormetkin oli jäässä.

Päästiin lopulta oikeaan paikkaan, mistä sitten alettiin ottaa kyytiä Lahteen. Oikeastaan oltiin siellä aika hyvään aikaan, koska työmatkaliikenne alkoi virrata siinä paikkeilla ja autoja ainakin riitti. Jonkun aikaa me siinä seisottiin (en katsonut kelloa, koska vitutti ja oli kylmä, ellei se vielä tullut selväksi D: ). Jossain vaiheessa saatiin tarjous päästä Mäntsälään, mutta me päätettiin skipata ja odottaa suoraa kyytiä.

Meidät nappasi joku paperialan YT-neuvottelija, jonka kyydissä päästiin Lahteen.

Ja tästä kohtaa alkaa se varsinainen kärsimys. Ja kyllä, mä kysyin itseltäni useasti, että miksi helvetissä mä lähdin liftaamaan johonkin hyytävään hikiseen paskaan Lahteen!

Koko ilta oli ihan yhtä persettä. Vastaanottokomitea ei vastannut odotuksiani niin fyysisessä kuin psyykkisessäkään mielessä, enkä ole koskaan tuntenut olevani niin nurkkaan ajettu ja kiusattu vain yhden ihmisen pelkän läsnäolon takia. Mua ihan oikeasti pelotti. Leksy ei ollut käynyt Lahdessa aikoihin, joten me tietysti odotettiin asioiden olevan toisella lailla. Ne ei ollut. Ja mä en ole koskaan nähnyt ketään niin onnellisena ja niin pettyneenä samaan aikaan. Silloin näin.

Mentiin kammottavien kiusallisten tilanteiden keskeltä nukkumaan (kello seitsemän illalla) ja oloni oli lopultakin hyvä, lukuunottamatta takaraivossani jyskyttävää pelkoa tulevasta aamusta, seuraavista päivistä ja mahdollisesta katastrofista, joka hyvin voisi tapahtua.

Joo, se katastrofi tapahtuikin sitten heti seuraavana päivänä.

Leksy teki ihan kaiken, mitä lapsi voi tehdä saadakseen vanhempansa tajuamaan, että tietyt asiat ei koskaan muutu eivätkä ole koskaan muuttuneet ja että lupauksilla kuuluisi oikeasti olla jotain perää. Ne ei saa, ne ei voi, ne ei kuulu olla vain jotain sanoja, siis paskanjauhantaa, valhetta. Niiden pitäs oikeasti tarkottaa jotain ja tällä kertaa ne lupaukset oli petetty. Ja voin sanoa varmuudella, ettei tämä ollut eka kerta.

Myötätunto ja ymmärrys näytti kuitenkin olevan niin haastavaa tuolle ihmisrukalle, että meidän oli pakko hakea meidän kamat, ennen kuin ne heitettäis alas parvekkeelta tai poltettais poroksi.

Mulla oli kylmä. Taas, edelleen... ihan sama. Rämmittiin Lahden reunalta reunalle ja mä karjuin koko maailmalle, kuinka paljon VIHAAN SITÄ PAIKKAA!! Jalat ei huutaneet, pää huusi. Saatiin avaimet ristiriitaisia tunteita (kuitenkin suurimmaksi osaksi kiitollisia sellaisia) herättävän ihmisen asuntoon, jossa päästiin vihdoin istumaan alas, lämmittelemään ja olemaan rauhassa. Mun teki mieli itkeä, mutta mikäli oikein muistan, me vaan naurettiin hysteerisesti, kaikki oli niin paskaa.

Mä olen monissa tilanteissa ikävöinyt kotiin niin paljon, etten tiedä mitä tekisin sen tunteen kanssa. Siellä asunnossa poltellessani tupakkaa mä kelasin sitä, että mikä mut oikeasti ajaa näihin kamaliin kärsimysnäytelmiin kerta toisensa jälkeen. Onko se oikeasti niin, että mä tarvitsen niitä kamalia kokemuksia, jotta voisin arvostaa taas omaa kotiani ja elämääni? Vai mahtaakohan se vain olla harkitsemattomien ideoiden äkkipikaista toteuttamista ilman minkäänlaisia ajatuksia mahdollisista huonoista seurauksista tai tilanteista, joissa kaikki menee pieleen? Oikeasti, joku, nyt, kertokaa.

Tillintallintullin pillinpallinpullin.

Laitoin äidilleni viestiä, että kaikki on mennyt päin helvettiä. Se kysyi, että halutaanko me mennä sinne Pornaisiin heidän luokseen ja todellakin me haluttiin lähteä! Kyytien hankkiminen oli sekavaa ja suunnitelmat muuttuili koko ajan, mutta sain järkättyä seuraavaksi päiväksi (eli perjantaiksi) kimppakyydin Mäntsälään, josta meitä sitten tultiin hakemaan. Äiti parka, aina joutuu pelastamaan idiootin tyttärensä ties minkälaisista kiperistä tilanteista (jotka ovat LÄHES AINA itseaiheutettuja).

Me oltiin haisevia, paskasia, pettyneitä, väsyneitä, vittuuntuneita, turtuneita..

Vietettiin äidillä kolme yötä ja se oli koko reissun pelastus. Mä olin onnellinen ja huojentunut, yritin vain selvitä ja tukea Leksyä, koska sillä oli varmasti paljon rankempi reissu kun mulla, koska mun henkilökohtainen paska oli lähinnä fyysisten puitteiden ja väsymyksen syytä. Leksy tietenkin joutui kokemaan maailman kammottavimpia tunteita ja tekemään lopulta yhden niin radikaalin päätöksen, ettei se varmasti ollut ihan niin easy cake, mitä mun värjöttely pikku sateessa.

Onnibussilla himaan.

Mä olen onnellinen.

MÄ EN ENÄÄ IKINÄ LIFTAA TÄLLÄSEEN VUODENAIKAAN! 

Ja jos yritän lähteä, sitokaa mut nippusiteillä patteriin ja hakatkaa halolla järkee päähän. Meillä oli ihana suunnitelma ja mielessä paljon kaikenlaista, mitä me oltais oikeasti haluttu tehdä. Koko tän reissun tarkotus oli viettää edes muutama päivä jännittävää elämää. Mä puran näitä fiiliksiä vielä myöhemmin, koska tämäkin selostus oli lopulta suppea ja tunteideni osalta aikalailla siivottu versio. Jään odottamaan seuraavaa typerää matkaani, ehkä ensi kerralla onnistun?

(Mun liftausreissut on tunnetusti niitä maailman parhaimpia, esimerkkinä vaikkapa menneen kesän matkani Heinolaan, postaukseen tästä.)

Leksyn blogi löytyy osoitteesta: www.gootinvalssi.blogspot.fi




P.S. Me ei sitten saatu rekkaa tai poppiautoa.

Asia-asia, lapasia..

Kävin tänään tutustumassa vielä uudestaan tulevaan työharjoittelupaikkaani. Mua on jännittänyt ja ahdistanut tässä viimepäivinä tosi paljonkin se, että menen sinne ja menetän vapauteni ja varmaan en pärjää ja en jaksa ja ja ja ja ja ...!!

Oikeasti asiat ei mene niin, kuin olen pelännyt. Mä menetän osan vapauttani jossain vaiheessa kuitenkin ja uskon, että sitten sitä oikeaa vapaa-aikaa osaa ihan oikeasti arvostaa, kun se ei ole niin itsestään selvää. Ja se, että pelkään mokaavani työpaikalla, niin mitä sitten? Jokainen mokaa, mä olen harjoittelija eikä kukaan odota multa täydellisiä onnistumisia. Mä menen sinne opettelemaan niitä juttuja ja ihmiset varmasti ymmärtää jos aina ei mene ihan putkeen, tuskin niilläkään aina putkeen menee.

Odotan siis innolla sitä, että pääsen aloittamaan siellä silloin 9. joulukuuta. Sitä kautta pääsen myös kiinni normaaliin rytmiin, voin lopettaa kaikki hömpötykset ja alkaa aivan uusin ajatuksin elää tätä elämää. Toivottavasti jaksaisin kuitenkin tehdä vapaalla niit asioita mistä tykkään, ettei menis aivan pelkäksi nukkumiseksi.

Me lähetään huomenna liftaamaan Lahteen! Toivottakaa onnea, hyvää säätä, pitkii ja nopeita kyytejä. Luoja anna meille rekka tai poppiauto, jooko please!




Nii ja mä aloin tekee lapasia. Meikä on niin ässä noiden puikkojen kanssa, et mun lapanen näyttää tosiaan tältä:

Eli mua ei ehkä ihan kannata pyytää kutomaan lapasia kenellekkään, mikäli haluaa käyttää niitä julkisesti. C:

Toi lapanen on luonnottoman kapea ja pitkä, eli se toimittais parempaa virkaa varmaan jonain hattivatin lämmittimenä.

Ahdistaa katsella kaukaisuuteen,
sokeasti luottaa vain tulevaisuuteen.

Sydämenihän lyö juuri nyt,
ja nyt
ja nyt
ja nyt.

Silti vain odotan huomista,
ylihuomista,
ja petyn hiukan joka päivä
menneeseen eiliseen.

Ahdistaa katsella kaukaisuuteen,
olla niin juurtunut tulevaisuuteen.

Magical feelings produce magical mushrooms, fish, flowers..

Pullero.

Mä jo luulin, että tänä vuonna en enää liftaisi minnekään.

Päivitystä edelliseen: OLEN TOISTAISEKSI EHJÄ!

Polvi kuvataan mut sil voi lenkkeillä siihen asti.


Jihuu!

Olenko nyt hajottanut itseni?

Mulla on tänään lääkäriaika kävellessä kipuilevan polven takia ja tulehtuneen selän takia. Mä käyn lääkärissä tosi harvoin ja mua jännittää! Löydänkö ees oikeelle ovelle kun se terveysasema on niin julmetun kokoinen?

Mä toivon, että se polvi on vaan muuten vaan kipeä ja siinä se. Mulle ei meinattu antaa aikaa ollenkaan, koska ''ei sille mitään voida tehdä''. En ymmärrä, täytyyhän se syy selvittää vaikkei mitään pystyisikään tekemään. Ja jos hoitaja sanoo, että pitää syödä buranaa ja antibioottia niin täytyyhän jonkun lääkärin ne reseptit kirjoittaa, koska mulla ei ole varaa ostaa niitä lääkkeitä yksin (eikä antibiootteja saa laisinkaan ilman reseptiä) ja saan reseptiä sekä kuittia vastaan korvauksen niistä lääkkeistä. Vai olisko mun pitänyt tekaista se resepti itse? Tai kenties ryöstää vihdoin koko apteekki? :D Hu-hu-hu-huumoria, vaikka vitutti silti eilen koko päivän aamusta iltaan melkein.

Jos mun pitää pitää taukoa kävelemisestä jonkun aikaa, niin mitä mä sitten teen? Mulla ei ole oikein muitakaan juttuja, mitä tekisin ja kävely/lenkkeily on ilmaista liikuntaa. En mä olisi laihtunut jos en olisi kävellyt. Mulla on polkupyörä, mutta siihen ei ole kunnon satulaa ja mua jotenkin jännittää mennä vaikkapa uimahalliin. Mulla ei ole edes uimahalliin sopivia uikkareita ja ne pitäisi ostaa. Toivon, et kaikki on ok.. Please, Luoja anna mulle ehjät jalat nyt!

Ympäroivä turvallinen sekasotku

Tein kerran postauksen, jossa esittelin asuntoani. Olen kuitenkin muuttanut järjestystä jonkin verran ja laittanut seinälle mm. mainitsemani ja esittelemäni hyllyt. Sohvan olen myynyt ja tilalle on tullut säkkituoleja. (Toinen tuoli on ullakolla tilanpuutteen vuoksi.) Kuvanlaatu on tosi huono näissä kuvissa, olen pahoillani. Luulen, että huono kuvanlaatu johtuu siitä, että asuntoni on aika hämärä, sillä en tykkää paljaista ikkunoista ja verhot ovat melkein aina kiinni, poikkeustilanteina sellaiset, missä pitää oikeasti saada valoa ja nähdä jotain.

Keittiötä en kuvannut, koska se ei ole muuttunut oikeastaan yhtään. Keittiön sekä vanhat kuvat asunnosta voit käydä katsomassa täältä. (Linkki avautuu uuteen ikkunaan ja kuvia voi katsella suurempina klikkaamalla kuvaa.)

Mulla on pieni alkovi, jossa on siis mun runkopatjasänky, josta aikoinaan irtosi jalat. Sain sängyn kaverilta ilmaiseksi, enkä valita jalkojen puuttumista. Se on ihan hauska kun se on maassa, eipä tartte imuroida sängyn alta ollenkaan, eikä sinne katoa mitään sukkia tai muuta kamaa. Verhon takana on yöpöytänä toimiva hylly, johon olen laittanut lampun, suolakiven ja joitain kirjoja, mm. unikirjoja. Hyllyn yläpuolelle seinään olen suunnitellut vielä laittavani joitakin ns. vähän intiimimpiä ja yksityisempiä kuvia ja tauluja. ;) Alkovi on ihana ja yksi mun lemppareista tässä asunnossa.

Tässä on ''olohuoneeni''. Pöytä on tehty IKEA:n tuolista, johon on liimattu päälle liikennemerkki, jonka yksi kaverini on poiminut liikenteestä seikkailuillaan. Keltainen tuoli on mummon ullakolta ja kuten aikaisemmin olen maininnut, nojatuoli on dyykattu. (siniset läikät lattialla ovat maalia, koska siinä kohdassa maalaan..)

Työpöytä. Siihen yleensä kerään kaikki maailman roinat ja sen siivoamiseen menee usein kaikista kauiten aikaa. Työpöytä oli aluksi ikkunan edessä, sen jälkeen se siirrettiin sille seinustalle, missä on säkkituoli nyt. Tämän jälkeen pöytä oli vähän aikaa samalla seinustalla kuin nyt, mutta ikkunan puoleisessa päädyssä.

Oviaukko, kirjahylly, telkkari... Tämä on siis ''olohuonettani'' vastapäätä. Kyltti on Vaasan liftausreissultamme M:n kanssa.

Tykkään ripustaa kaikkea sälää roikkumaan. Alkovin suussa roikkuu kaksi unisiepparia ja joku intialaistyylinen koriste. Suuremman unisiepparin olen tehnyt itse risunpätkästä, langasta, helmistä ja keräämistäni linnun sulista.

Hyllystä roikkuvat kamat ovat siinä vielä väliaikaisesti, koska tarkoitukseni on ripustaa siihen viisi samantyylistä lyhtyä, mikä siinä jo roikkuu keskellä.

Tällaisessa materiassa siis pyörin.

Itseni vihollinen?

Ote sisälläni maalailevasta, hauskoja tarinoita kertovasta pikkutytöstä on kadonnut. Tunnen itseni yksinäiseksi tässä ajatuksettomuudessani. Kyllä, tämä on seurausta tekemästäni virheestä, jonka tein ahneuksissani, kokemuksenhaluissani ja tyhmyyksissäni. Haluaisin avata niin monia asioita elämässäni ja puhua niistä aivan uusista muistoista, joita päähäni putkahtelee päivittäin. En olisi muistanut asioita ilman tätä omituista mullistusta päässäni ja nyt haluaisin kertoa niitä ajatuksia jollekin. Paras henkilö tähän tietysti olisi juuri se, joka nämä asiat minun kanssani koki, eli tyyppi, joka on ollut rinnallani alusta asti. Veljeni siis. Olisi tosi kivaa kysyä ''hei muistatko tän ja tän, muistako sen kun tehtiin niin ja noin?'' jne. Meidän välit vaan ei ole olleet kovin lämpimät vuosiin, oikeastaan ollaan lähemmäs jotain hyvänpäivän tuttuja, jotka sanoo toisilleen ''moi'' törmätessään kaupassa ja siinä kaikki. Haluaisin toki olla hänelle enemmän ja tiedän, että veljenikin haluaisi. Ehkä vaan molemmilla on niin paljon paineita ja muita asioita elämässä, jotka on enemmän pinnalla (tai ärsyttää), eikä se kommunikaatio tai ystävyys onnistu. Miten surullista! Meidän perhe on tosi hajalla monessakin suhteessa ja vaikka olen yrittänyt korjata välejäni vanhempiini, isovanhempiini ja serkkuihini, ei se silti ole niin yksinkertaista pitää kaikkea koossa yksin. Kyllä me ollaan jonkun verran lähennytty äidin puolen lähisukulaisten kanssa ja se on ihanaa. Isästä ei oikein voi sanoa samaa. Jossain kaiken hymistelyn ja hyväntuulisuuden alla kytee niitä paskakekäleitä, joista varmasti se riidan liekki taas roihahtaa jossakin vaiheessa. Ihmiset on räjähdysherkkiä.

Elämäni on muutaman kuukauden takaiseen verrattuna täysin erilaista nyt. Tunnetasolla on tapahtunut jotakin, mitä en tarkkaan osaa määritellä tai nimetä, mutta minkä huomaan jokapäiväisessä elämässä. Musta tuntuu, että olen jotenkin kadottamassa taiteellista persoonallisuuttani ja muuttumassa joksikin ihan perusjampaksi, joka sulautuu massaan ja uppoaa systeemin syövereihin. Olin ennen tosi kapinahenkinen ja ihanan erikoinen ja nautin olla sellainen hyypiö. Se tuntui omalta ja tutulta ja turvalliselta. En tiedä miksi olen muuttumassa/muuttunut. Johtuuko sekin siitä hirveästä viikonlopusta vai jostakin ihan muusta? Haluaisin löytää itseni taas sellaisena, kuin joskus olin. Ehkä laihtuminen tekee tän muutoksen sisälläni ainakin osittain, koska se on elämäni kärjessä, tärkein asia, johon tähtään ja josta unelmoin joka päivä. Haluan saada unelmakroppani pian, vaikka se vaatikin vielä kovaa työtä. Varmaankin se, mitä nään peilissäni joka aamu, se, mitä alan pikkuhiljaa arvostaa, haluaa muuttaa minua tavallisemmaksi. Toisaalta tässä kun kirjoittaessani pohdin näitä juttuja niin tulipa mieleeni, että onkohan se suunta siltikään se tavallisuus? Mitä jos vain kuvittelen? Tavallisuutta ei sinänsä ole varmaan olemassakaan, koska jokainen on yksilö, minulla itselläni vain on tietty käry tavallisuudesta ja sellainen en ehkä haluaisikaan olla. Voisin päästä eroon kriiseistä, mutta niihin olen tottunut, vaikka ne varjostivatkin elämääni joka päivä. Ehkä jonakin päivänä vain unohdan, millainen olin, enkä nää itseäni muunlaisena kuin sellaisena, millainen olen sillä hetkellä. Ehkä se on vapautus tai sitten se on surullinen seuraus kaikesta, joka lamautti minut lopulta.

Tuntuuko sinusta koskaan, 

et millään haluaisi muuttua,

haluaisit olla vain itsesi lainen?

Tuntuuko sinusta ikinä siltä,

on vastakohtasi se kammopaikka,

jonne sieluasi et haluaisi asuttaa?

Oletko hävittänyt sisimpääsi?

Liikaa miettinyt kuortasi?

Tarttunut vain vähimpään,

mitä elämässäsi voit hyödyntää?

Mulla uusi koru on! Huivi lentää nyt helvettiin.

Kerro mulle kaupasta

Niitä epätodellisia oloja.
En välttämättä ole mitään minkään keskellä.
Ehkä olen reunalla tai vain ulkopuolella.
Olen ehkä siinä omassa kuplassani, kuka tietää. Minä en ainakaan.
Söin salaatin ja se oli niin loistava, että se ei tuntunut todelta.
Se oli totta, kaikki oli totta, mutta jotain eriskummallista tapahtui.
Dissosiaatiohäiriö, lääkärit kertovat.
Syy, miksi joskus kusin alleni siitä pelosta, etten pystykään pakenemaan kehostani,
että kuolen.
En halua kenenkään koskevan minuun, en siedä kirkkaita valoja,
kaikki humisee, olen niin epätotta ja kaikki ympärilläni on niin epätotta,
etten ole varma, olenko olemassa.
Jos tämä onkin vain jonkun sairaan suuren kaikkivoipan
sairaan sairas mieli, jossa vaellan ihan yksin.

Silloin on pakko mennä kauppaan, siellä ei haittaa,
vaikka päässä humisee ja kaikki tuntuu kuin olisin veden alla.
Tavarat rauhoittavat, kaikki vaatteet ja ruokatarvikkeet ja
lapaset ja kengät ja pakasteet.
Runsauden paratiisi, materian paratiisi, tavara ei lopu koskaan
ja kaikkea saa koskea, kaikkea saa katsoa.
Ja jos tilillä on rahaa, voin saada omaksi.
Ostaa ihan omalla, käsinkosketeltavalla pankkikortilla,
jonka laitan kortinlukijaan ja näppäilen tunnusluvun ****.
Olen pieni lapsi, en aikuinen. Ahdistaa kun luullaan aikuiseksi.
Kun olen epätodellisuuden kuplamuovissa,
vangittuna yhteen niistä kuplista,
haluan päästä kauppaan. Hukuttaa itseni tavaraan.
Ja juuri tämä on syy siihen, miksi mä hamstraan.
Ne tuntuu niin ihanilta ja turvallisilta ja ne voi katsella mua takaisin
kun mä katselen niitä ja kosken niitä.
Haluan olla niiden ympäröimä, ne ainakin on totta,
ne ei puhu ja ne tuntuu turvallisilta.
Kaikki ihanat tavarat.

Jos mulla on paha olla, vie mut kauppaan,
puhu mulle kaupasta. Kaikista tavaroista.

Ignooraa. Estä. Kaveripyyntö. Hiljaisuus. - tuut - tuut - tuut - Kukaan ei enää vastaa. Poista?

Koska viimeksi olisi tuntunut tältä? Heräät aamulla, huomaat, on yöllä tapahtunut kaikenlaista. Kaikenlaista, josta sinä jäit paitsi. Kaikenlaista, mihin olitkin syypää.

En se ollut minä. Tuskin olisin valinnut noin. Joo, ei, se en ollut minä. En tiedä mistään mitään. Ja kyllä, olisin ollut hereillä, mutta en tietenkään oikeassa paikassa, tein jotain aivan muuta, turhaa.

Lopettaisinko selittelyt.. antaisin paskan vyöryä päälleni - ja siitä kohti ääretöntä - ja sen yli. Katsoisin sitten perään kun se vaan jatkais matkaa, eikä jättänyt minuun jälkeäkään. Pitäisikö siis kerrankin olla teflonia?

Spuge

Kenen klyyvari helottaa?
Kuka lapsia pelottaa?

Spuge.

Kartal zikzakkii piirtelee.
Haju silmii kirvelee.

Spuge.

Läskikerho

Olen uupunut.

Olen kävellyt niin pitkiä matkoja, että tuntuu, kuin jalkani eivät ehtisi palautua laisinkaan, vaan ovat jatkuvasti väsyneet. En silti pysty lopettamaan, sillä jokainen kävelty kilometri tuo minut lähemmäksi sitä ihanaa kroppaa, josta olen aina haaveillut ja jonka aion nyt saavuttaa.

Käveltiin tänään M:n kanssa Länsikeskukseen ja löydettiin M:lle ihana uusi ulkoilupuku (ihan naurettavaan hintaan) ja sen jälkeen mentiin kirppikselle, mistä löysin kaksi toppia ja kaksi T-paitaa yhteensä neljällä eurolla. 

On jotenkin positiivisesti järkyttävää huomata, että vaatekokoni on pienentynyt niin uskomattoman paljon. En pysty näkemään itseäni tämän kokoisena kuin olen, vaan nään edelleen itseni sellaisena hehtaarinorsuna, enkä osaa valikoida katseellani oikeankokoisia vaatteita itselleni. En ole uskoa silmiäni kun joku ''ihan liian pieni minulle'' -vaate sopiikin täydellisesti ja on juuri oikean kokoinen. Tietenkään kaikki vaatteet, jotka haluaisin itselleni mahtuvan tai sopivan, eivät vaan sovi. Silti mä voin nyt ihan oikeasti löytääkin jotain! 

Viimeaikoina oonkin ostellut paljon kirppiksiltä uusia vaatteita, koska vanhat vaatteet alkaa olla kaikki niin isoja, että ne näyttää ihan hulluilta mun päällä. Mun lenkkivaatteet on maksaneet yhteensä 12 euroa (+ kengät 35 euroa). PUMA-hupparini ostin siis 6 eurolla kirppikseltä ja kaksista housuista (joita käytän ulkona päällekkäin, toiset niistä on reebok) maksoin yhteensä 6 euroa uffilla. Ostin myös paksumman, talviseen liikkumiseen sopivan ulkoilutakin 14 eurolla. Myöhemmin tajusin, että takki on Bonfire-merkkinen laskettelutakki (http://www.bonfiresnowboarding.com/) ja maksaa uutena toista sataa euroa! Mikä tuuri! Olen iloinen, että oikeasti tosi toimivia vaatteita voi löytää niin halvalla. Mun vaatekaappi on täysin räjähtänyt, enkä malta odottaa sen täysivaltaista uudistamista sitten ensi keväällä, kun olen päässyt mun tavoitteeseen. Olen jo tosi pitkällä, mä pystyn tähän, ihan oikeasti.

Tänään aamulla sain onnellisena todeta, että kyllä,  - 30 kg. 

*taputtaa itseään olalle* 

Hyvä minä. : )

MAHTAVA PÄIVÄ

JEE MÄ SAIN TYÖHARJOITTELUPAIKAN!

Ja tänään remutaan sitten kaupungilla. Haluutsä rapsuttaa mun kanii? ;)