Itseni vihollinen?

Ote sisälläni maalailevasta, hauskoja tarinoita kertovasta pikkutytöstä on kadonnut. Tunnen itseni yksinäiseksi tässä ajatuksettomuudessani. Kyllä, tämä on seurausta tekemästäni virheestä, jonka tein ahneuksissani, kokemuksenhaluissani ja tyhmyyksissäni. Haluaisin avata niin monia asioita elämässäni ja puhua niistä aivan uusista muistoista, joita päähäni putkahtelee päivittäin. En olisi muistanut asioita ilman tätä omituista mullistusta päässäni ja nyt haluaisin kertoa niitä ajatuksia jollekin. Paras henkilö tähän tietysti olisi juuri se, joka nämä asiat minun kanssani koki, eli tyyppi, joka on ollut rinnallani alusta asti. Veljeni siis. Olisi tosi kivaa kysyä ''hei muistatko tän ja tän, muistako sen kun tehtiin niin ja noin?'' jne. Meidän välit vaan ei ole olleet kovin lämpimät vuosiin, oikeastaan ollaan lähemmäs jotain hyvänpäivän tuttuja, jotka sanoo toisilleen ''moi'' törmätessään kaupassa ja siinä kaikki. Haluaisin toki olla hänelle enemmän ja tiedän, että veljenikin haluaisi. Ehkä vaan molemmilla on niin paljon paineita ja muita asioita elämässä, jotka on enemmän pinnalla (tai ärsyttää), eikä se kommunikaatio tai ystävyys onnistu. Miten surullista! Meidän perhe on tosi hajalla monessakin suhteessa ja vaikka olen yrittänyt korjata välejäni vanhempiini, isovanhempiini ja serkkuihini, ei se silti ole niin yksinkertaista pitää kaikkea koossa yksin. Kyllä me ollaan jonkun verran lähennytty äidin puolen lähisukulaisten kanssa ja se on ihanaa. Isästä ei oikein voi sanoa samaa. Jossain kaiken hymistelyn ja hyväntuulisuuden alla kytee niitä paskakekäleitä, joista varmasti se riidan liekki taas roihahtaa jossakin vaiheessa. Ihmiset on räjähdysherkkiä.

Elämäni on muutaman kuukauden takaiseen verrattuna täysin erilaista nyt. Tunnetasolla on tapahtunut jotakin, mitä en tarkkaan osaa määritellä tai nimetä, mutta minkä huomaan jokapäiväisessä elämässä. Musta tuntuu, että olen jotenkin kadottamassa taiteellista persoonallisuuttani ja muuttumassa joksikin ihan perusjampaksi, joka sulautuu massaan ja uppoaa systeemin syövereihin. Olin ennen tosi kapinahenkinen ja ihanan erikoinen ja nautin olla sellainen hyypiö. Se tuntui omalta ja tutulta ja turvalliselta. En tiedä miksi olen muuttumassa/muuttunut. Johtuuko sekin siitä hirveästä viikonlopusta vai jostakin ihan muusta? Haluaisin löytää itseni taas sellaisena, kuin joskus olin. Ehkä laihtuminen tekee tän muutoksen sisälläni ainakin osittain, koska se on elämäni kärjessä, tärkein asia, johon tähtään ja josta unelmoin joka päivä. Haluan saada unelmakroppani pian, vaikka se vaatikin vielä kovaa työtä. Varmaankin se, mitä nään peilissäni joka aamu, se, mitä alan pikkuhiljaa arvostaa, haluaa muuttaa minua tavallisemmaksi. Toisaalta tässä kun kirjoittaessani pohdin näitä juttuja niin tulipa mieleeni, että onkohan se suunta siltikään se tavallisuus? Mitä jos vain kuvittelen? Tavallisuutta ei sinänsä ole varmaan olemassakaan, koska jokainen on yksilö, minulla itselläni vain on tietty käry tavallisuudesta ja sellainen en ehkä haluaisikaan olla. Voisin päästä eroon kriiseistä, mutta niihin olen tottunut, vaikka ne varjostivatkin elämääni joka päivä. Ehkä jonakin päivänä vain unohdan, millainen olin, enkä nää itseäni muunlaisena kuin sellaisena, millainen olen sillä hetkellä. Ehkä se on vapautus tai sitten se on surullinen seuraus kaikesta, joka lamautti minut lopulta.

Tuntuuko sinusta koskaan, 

et millään haluaisi muuttua,

haluaisit olla vain itsesi lainen?

Tuntuuko sinusta ikinä siltä,

on vastakohtasi se kammopaikka,

jonne sieluasi et haluaisi asuttaa?

Oletko hävittänyt sisimpääsi?

Liikaa miettinyt kuortasi?

Tarttunut vain vähimpään,

mitä elämässäsi voit hyödyntää?