Miksi eilinen päivä oli niin kamala? Hei kuka lyö toista ihmistä puukolla sen omassa sängyssään? Mihin vittuun tää maailma on luisumassa.. Mua itkettää.
maanantai 30. huhtikuuta 2012
keskiviikko 25. huhtikuuta 2012
Viittomakielen ohjaajat 2009 - VO09
Olen tässä pohdiskellut elämässäni olevia ihmisiä ja ihmissuhteita. Ainahan nämä asiat mielessä pyörivät, mutta erityisesti tänään bussissa matkalla kotiin aloin pohtimaan viimeisimpiä kolmea vuotta, jotka olen nyt viettänyt tuolla Turun Kristillisellä opistolla. Mä muistan elävästi ensimmäisen koulupäivän siinä luokassa, josta kaikki alkoi. Alakerrassa oleva iso luokka, vanha punttisali, jossa oli kaksi seinää pelkkää peiliä. Ei yhtään ikkunaa. Luokka numero kolme, jossa ilma ei koskaan vaihtunut kunnolla ja putket lorottelivat. Nettikin oli hidas kuin synti. Siellä me istuttiin ekana päivänä yhteisen avauksen jälkeen ja katseltiin ihmeissämme toisiamme.
Muistan vieläkin kenen vieressä istuin, miltä kukakin näytti ja kenet rekisteröin ensiksi. En meinannut millään muistaa joidenkin nimiä, ja jotkin tyypit näyttivät tosi pelottavilta. Siinä istuessani en todellakaan voinut tietää, mitä kaikkea nämä seuraavat kolme vuotta tuovat tullessaan! Meidän luokka on niin mielettömän ihana luokka, että siitä on tullut jo yksi elämän tärkeimmistä asioista. Me VO09:t ollaan niin mieletön porukka, ettei toista löydä.
En halua miettiä sitä tosiasiaa, että tämäkin koulu tulee päättymään joskus. Itseasiassa aivan pian. Tullaankohan me pitämään yhteyttä toisiimme vielä tulevaisuudessakin samalla tavalla, kuin nyt? Olen varma, että jotkin ihmiset jäävät taakse vääjäämättä, mutta suurimpaan osaan haluaisin pitää yhteyttä koko loppuelämän ajan. Mietin sitä, että mitä sitten tapahtuu kun ihmiset muuttavat pois ja saavat lapsia ja menevät naimisiin. Eräs luokkalainen vain heitti tähän; ''No, sitten pidetään vauvakutsuja ja juhlitaan häitä!''. Ja niinhän se on. Sitten me juhlitaan sitä, että elämä jatkuu, takataskussamme kaikki mitä ollaan tuolta koulusta saatu toisiltamme. Ja yhteisiä baari-iltoja tai leffareissuja tuskin koskaan unohdetaan. :)
Loppuun pakko lisätä mieletön video, amerikan viittomakielellä Michael Jacksonia !
Muistan vieläkin kenen vieressä istuin, miltä kukakin näytti ja kenet rekisteröin ensiksi. En meinannut millään muistaa joidenkin nimiä, ja jotkin tyypit näyttivät tosi pelottavilta. Siinä istuessani en todellakaan voinut tietää, mitä kaikkea nämä seuraavat kolme vuotta tuovat tullessaan! Meidän luokka on niin mielettömän ihana luokka, että siitä on tullut jo yksi elämän tärkeimmistä asioista. Me VO09:t ollaan niin mieletön porukka, ettei toista löydä.
En halua miettiä sitä tosiasiaa, että tämäkin koulu tulee päättymään joskus. Itseasiassa aivan pian. Tullaankohan me pitämään yhteyttä toisiimme vielä tulevaisuudessakin samalla tavalla, kuin nyt? Olen varma, että jotkin ihmiset jäävät taakse vääjäämättä, mutta suurimpaan osaan haluaisin pitää yhteyttä koko loppuelämän ajan. Mietin sitä, että mitä sitten tapahtuu kun ihmiset muuttavat pois ja saavat lapsia ja menevät naimisiin. Eräs luokkalainen vain heitti tähän; ''No, sitten pidetään vauvakutsuja ja juhlitaan häitä!''. Ja niinhän se on. Sitten me juhlitaan sitä, että elämä jatkuu, takataskussamme kaikki mitä ollaan tuolta koulusta saatu toisiltamme. Ja yhteisiä baari-iltoja tai leffareissuja tuskin koskaan unohdetaan. :)
Loppuun pakko lisätä mieletön video, amerikan viittomakielellä Michael Jacksonia !
tiistai 24. huhtikuuta 2012
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
Kevät tulee!
Käytiin Ruissalossa eilen, ja näin kevään ensimmäisiä kukkasia! Varmasti moni on nähnyt niitä jo, mutta mulle nämä olivat ensimmäiset.
Tänään pidän siivouspäivän. Mulla on ollut tosi vauhdikas ja erikoinen viikko takana, nyt ajattelin keskittyä siihen et kämppä loistais puhtautta. Tääl haisee kaikenmaailman viemättömät roskapussit ja kaikki muu paska, joka makaa nurkissa.. Vessan lavuaarin viemärikin on edelleen tukossa.
Musta on viimeaikoina tuntunut tosi hyvältä, ehkä noi lääkkeet puree sittenkin. Sellainen yleinen pohdinta koko elämästä on nyt ollut käynnissä, mutta ei mulla oo samanlaista huolestuneisuutta kuin aikaisemmin. Mulla on nyt sellaienn olo, ettei mun tarvitse stressata niin paljon kaikkia asioita. Hain Turkuun ja Mynämäelle tekstiili- ja vaatetusalalle tämän kevään yhteishaussa, mutta sain kutsun vain Mynämäelle pääsykokeisiin, joten mua ei hyväksytty Turkuun. En siis lähde opiskelemaan ensi syksynä, eikä se haittaa mua yhtään. Oikeastaan huokaisin vain helpotuksesta! Voin hakea ensi vuonna sitten mihin haluan, jos haluan. Ja tämän vuoden voin mennä töihin tai keksiä vain jotain, mikä miellyttää. Ei tämä elämä ole niin vaikeaa, ellei siitä tee vaikeaa.
Venla on ihana ystävä. Kirjoitettiin opinnäytetyötä yhdessä, ja meillä oli ihan miljoona kamalaa riitaa sen aikana, mutta musta tuntuu silti siltä että vaikka kumpikin kiukuttelee aina välillä, me ollaan tosi hyviä ystäviä. Mun pitäisi olla onnellinen siitä, että mulla on sellainen ystävä kun Venla on. Harvoilla on sellaista ihmistä, jonka kanssa on hauskaa ja voi hullutella, jolle voi kertoa kaikki asiat ja siis.. Sellainen täydellinen ystävä. Oon niin pahoillani kaikesta et oon ollu kusipää, koitan jatkossa vain yrittää olla parempi ihminen ja ystävällisempi kaikessa suhteessa.
Venla oli eilen mun luona kattomassa leffaa, koska se järkkäs sen poikaystävälle tosi hienot yllätysjuhlat synttäreiden kunniaks. Oon tosi onnellinen niiden puolesta ja siitä, että ne juhlat onnistui. Me liuettiin paikalta sitten niin pojat sai jäädä keskenään juhlimaan.
Tämä viikonloppu on sujunut muutenkin ihan hyvin. Perjantaina kaveri tuli mun luo kun ostettiin mustikkaviiniä ja glögiä, ja niistä sekoitettiin sellainen myrkky et huhhuh miten se kilahti päähän. :D Juostiin glögin perässä keskustassa kun ei missään kaupassa sitä ollut. Ei edes näissä stockmannien hienostokaupoissa. Perjantai sujui ihan jees ja lauantaina lähdettiin bussiajelulle ruissaloon. Ei me keretty siel kauaa olla, koska mun piti lähtee sinne Venlan luokse järkkäämään Venlan avuksi niit juhlia. Mut oli ihanaa, toivottavasti voin sekoilla joskus lisää.
Kevään mahtavan fiiliksen myötä mä ostin myös ihanaa keltasta kynsilakkaa!
tiistai 17. huhtikuuta 2012
Suurenmoinen elämä
Kuinka täydellisiä me ollaankaan! Me, joilla on kaksi jalkaa, kaksi kättä, kaksi toimivaa silmää ja korvaa, pää paikallaan ja selkä suorassa. Me terveet ihmiset ollaan niin täydellisiä kuin vain ihminen voi olla, miksi me sitten valitetaan kaikenlaisista pikkuasioista?
Lakkaan kynnet ja katselen taivaalle. Kun linnut lentää ja niiden on hyvä olla, myös täällä alhaalla voi kokea kauneutta.
Lakkaan kynnet ja katselen taivaalle. Kun linnut lentää ja niiden on hyvä olla, myös täällä alhaalla voi kokea kauneutta.
maanantai 16. huhtikuuta 2012
Viikonlopusta
Bwaa.
Nyt on viikonloppu eletty ja ihanaa oli. Lauantaina meillä oli vo-koulutuksen 10-vuotisjuhla, jossa oli luento, viittomakielisiä työpajoja ja sitten se itse juhla, jossa oli esityksiä ja puheita. Lämmin ruoka oli kaksi kertaa, klo 12.00 oli lounas ja viiden jälkeen juhlapäivällinen, joka oli ihana!
Sunnuntaina olin maailman pahimmassa krapulassa, koska lauantaina tuli otettua ''muutama liikaa''. Oltiin Primassa, ja ihmettelen, etten ollenkaan tanssinut tai sekoillut pahemmin mitään muutakaan. Olin vaan tosi kännissä kun pääsin kotiin, vaikka ei yhtään huojuttanut ja oli tosi tosi kiva ilta.
Ilta jatkuikin aamu-kuuteen, ja nukuin noin kolme tuntia. Lähdin kaverin luokse nukkumaan lisää ja kotiin pääsin vasta kuudelta. Yhdeksän jälkeen tajusin, että kaikki vaatteet on paskasia, ja latasin pyykinpesukoneen vielä yhdeksän jälkeen... Ismo Leikola viihdytti mua sitten sen tunnin, ja sain pyykit lopulta kuivumaan.
Tänään on viittomakielen näytön kolmas osa, sitten se on suoritettu. Huomenna on opinnäytetyön esittely, sitten sekin on ohi ja voi alkaa keskittyä opponointiin ja korvaustehtäviin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen.
lauantai 14. huhtikuuta 2012
Pikatapaaminen - Uus läppäri - Minä
Tänään ostin uuden läppärin. Sain tarpeekseni tosta vanhasta paskasta, kun ei se voi toimia yhtään tai mitään sillä ei voi tehdä. Uudessa läppärissä on kivaa ihan kaikki, PAITSI ihan paskat kaiuttimet !! Ne olkoon seuraava ostos. Ei musiikkia voi kuunnella tämmösillä paskoilla kajareilla. :( Musiikki kuuluu kyllä, mutta ei sitä saa kamalan kovalle.
Tänään oli vähän outo päivä koulussa. Luulin, että meillä on englantia, mutta eipä sitten ollutkaan. Tosi hämärää mennä sinne ja odottaa et ahaa, nyt alkaa parin tunnin piina, ja sitten olikin koko koulun ihanimman opettajan tunteja koko päivä. Viittomakieli on mun juttu, rakastan sitä. Toivottavasti se tulee pysymään mun elämässä aina. Haluan kehittyä siinä tosi hyväksi, haluan oppia kaikki viittomat ja hauskat kikat, haluan oppia kaiken, mitä tulee viittomakieleen.
Tänään mulla oli tosi onnellinen päivä. Oikeestaan kaikki sujui vain kuin itsestään, ei tarvinnut paljon potkia itseä eteenpäin. Ostin koulusta kolme kappaletta euron maksavia kirjoja ja liityin jopa Amnestyn kuukausilahjoittajaksi. Oli niin ihana ja asiaan perehtynyt feissari siinä, ja ihana hymykin sillä oli. Kyselin kysymyksiä ja olin tosi kiinnostuneen näköinen ja mukamas pohtiva, vaikka tiesin jo heti siihen keskusteluun lähtiessä että jep, tähän mun pitää liittyä. Hienon pinssin sain. Sitten eräs tosi ystävällinen asiakaspalvelija myi mulle hienon ja edullisen tietokoneen siellä anttilassa ja niin.
Iltapäivällä tulin kotiin ja söin eilen tekemääni makaronilaatikkoa ja asentelin uutta konetta samalla.
Nyt illalla kävi tosi kumma juttu. Käväisin keskustassa tapaamassa tosi randomisti yhtä netissä tapaamaani tyttöä. Puhuttiin eilen jotain, että tänään voisi pyörähtää keskustassa tai jos oon menossa baariin niin siellä vois tavata. En kuitenkaan lähtenyt baariin, mutta päätin lopulta pitkän jahkailun jälkeen lähteä ihan vaan tupakalle keskustaan. Joo, ei me kauaa siellä seisoskeltu mut oli aika jännää. Tosi hauskaa. Uudet ihmiset on aina kiva juttu. Sain taas hiukan lisää itsevarmuutta. Mun silmät karsastaa joka päivä vaan pahemmin ja pahemmin, mutta ei sekään ehkä enää niin paljon häiritse. Odotan sitä päivää kun oon täysin sujut mun umpikierojen silmieni kanssa, haha! Nojoo, ei mun silmät nyt umpikierot ole, monet ei edes huomaa mun karsastusta, mutta mä itse huomaan, TUNNEN ja tiedän sen kokoajan. Toinen silmä kattoo itään, toinen lähteen, niin se on.
Musta on nyt alkanut tuntumaan vähän paremmalta. Mutta silti mua pelottaa tulevaisuus ja jopa se, miten huomenna tunnen. Mun tunteet heittelee niin paljon, että joskus voisin olla tuntematta mitään, mieluummin kuni tuntea kokoajan hyvää tai huonoo. Oon myös tosi pahoillani tän päiväisestä lounaspöytäkeskustelusta, jossa menin sanomaan todella kovasti ja kipakasti, että kirkko haluaa mun mielestä vaan pitää ihmiset talutushihnassa. En ole edes varma, onko se mun mielipide. Mulla vaan sillee jostain kumman syystä vaan niinku.. ''kiehahti'' sisällä, en voinut säädellä yhtään sitä, mitä suusta tulee ulos. Tosi noloa ja itseasiassa aika hirveetä.
Juttelin Jennan kanssa ja se oli kivaa. Sitten Jenna sanoi, että ei saa laittaa blogiin.
Tänään oli vähän outo päivä koulussa. Luulin, että meillä on englantia, mutta eipä sitten ollutkaan. Tosi hämärää mennä sinne ja odottaa et ahaa, nyt alkaa parin tunnin piina, ja sitten olikin koko koulun ihanimman opettajan tunteja koko päivä. Viittomakieli on mun juttu, rakastan sitä. Toivottavasti se tulee pysymään mun elämässä aina. Haluan kehittyä siinä tosi hyväksi, haluan oppia kaikki viittomat ja hauskat kikat, haluan oppia kaiken, mitä tulee viittomakieleen.
Tänään mulla oli tosi onnellinen päivä. Oikeestaan kaikki sujui vain kuin itsestään, ei tarvinnut paljon potkia itseä eteenpäin. Ostin koulusta kolme kappaletta euron maksavia kirjoja ja liityin jopa Amnestyn kuukausilahjoittajaksi. Oli niin ihana ja asiaan perehtynyt feissari siinä, ja ihana hymykin sillä oli. Kyselin kysymyksiä ja olin tosi kiinnostuneen näköinen ja mukamas pohtiva, vaikka tiesin jo heti siihen keskusteluun lähtiessä että jep, tähän mun pitää liittyä. Hienon pinssin sain. Sitten eräs tosi ystävällinen asiakaspalvelija myi mulle hienon ja edullisen tietokoneen siellä anttilassa ja niin.
Iltapäivällä tulin kotiin ja söin eilen tekemääni makaronilaatikkoa ja asentelin uutta konetta samalla.
Nyt illalla kävi tosi kumma juttu. Käväisin keskustassa tapaamassa tosi randomisti yhtä netissä tapaamaani tyttöä. Puhuttiin eilen jotain, että tänään voisi pyörähtää keskustassa tai jos oon menossa baariin niin siellä vois tavata. En kuitenkaan lähtenyt baariin, mutta päätin lopulta pitkän jahkailun jälkeen lähteä ihan vaan tupakalle keskustaan. Joo, ei me kauaa siellä seisoskeltu mut oli aika jännää. Tosi hauskaa. Uudet ihmiset on aina kiva juttu. Sain taas hiukan lisää itsevarmuutta. Mun silmät karsastaa joka päivä vaan pahemmin ja pahemmin, mutta ei sekään ehkä enää niin paljon häiritse. Odotan sitä päivää kun oon täysin sujut mun umpikierojen silmieni kanssa, haha! Nojoo, ei mun silmät nyt umpikierot ole, monet ei edes huomaa mun karsastusta, mutta mä itse huomaan, TUNNEN ja tiedän sen kokoajan. Toinen silmä kattoo itään, toinen lähteen, niin se on.
Musta on nyt alkanut tuntumaan vähän paremmalta. Mutta silti mua pelottaa tulevaisuus ja jopa se, miten huomenna tunnen. Mun tunteet heittelee niin paljon, että joskus voisin olla tuntematta mitään, mieluummin kuni tuntea kokoajan hyvää tai huonoo. Oon myös tosi pahoillani tän päiväisestä lounaspöytäkeskustelusta, jossa menin sanomaan todella kovasti ja kipakasti, että kirkko haluaa mun mielestä vaan pitää ihmiset talutushihnassa. En ole edes varma, onko se mun mielipide. Mulla vaan sillee jostain kumman syystä vaan niinku.. ''kiehahti'' sisällä, en voinut säädellä yhtään sitä, mitä suusta tulee ulos. Tosi noloa ja itseasiassa aika hirveetä.
Juttelin Jennan kanssa ja se oli kivaa. Sitten Jenna sanoi, että ei saa laittaa blogiin.
torstai 12. huhtikuuta 2012
Päiväkirjoista
Hei muuten. En kertonut kenellekkään, että palautettiin jo opinnäytetyömme!! Seminaarit on ensi viikolla ja mii sou häpi et se paska on nyt totaalisesti ohi. En halua enää ikinä jauhaa kehitysvammaisten ryhmäytymisestä. Mulla oli ihan mielettömän epätoivoinen olo viel tammi-helmikuussa koko valmistumisesta. Ei se vielkään niin mahtavalta näytä, mut oppari on tehty ja palautettu uskomattomassa ajassa. Kaikki on nyt niin hyvin. Aluksi halusin tehdä työn aivan toisesta aiheesta, mutta aika kävi vähiin ja lyöttäydyttiin yhteen luokkakaverin kanssa ja tehtiin pienimuotoinen työ kehitysvammaisten ryhmäytymisestä. Pashkkhaa.
Mä alotin pitää vähän aikaa sitten sitä sellasta mun blogipäiväkirjaa, joka oli siis tarkoitettu ideoille, joita voisin käyttää näissä blogiteksteissä. Puhuin siit sillon joskus. Siitä kirjasta on nyt alkanut muodostumaan vaan ihan tavallinen päiväkirja, enkä haluakkaan kirjoittaa niitä juttuja enää tänne. En osaa ehkä olla niin avoin kuin toiset, vaikka yrittäisinkin.
Oon aina kirjoitellut päiväkirjoja, tavalla tai toisella. Oon pohtinut, pitäisikö mun teettää kaikista teksteistä yksi kirja, jossa kaikki olisi yksissä ja samoissa kansissa. Voisin siirtää kaikki tekstit sinne sellaisenaan, ei tarvitsisi muuttaa mitään tietenkään. Sen kirjan puhtaaksi kirjoittaminen olis kanssa sellanen prosessi varmasti itselle. Vois käsitellä kaikkia niitä asioita, jotka vaan on ahdistuksissaan vuotanut paperille ja sulkenut kansien sisään.
Tiistaina 10.4.2012 kirjoitin:
''Mulla ei ole taiteentekemisen olo. Ei kirjoituta yhtään, ei tule rivin riviä runoa, ei mitään..''
Edellisessä päiväkirjassa on merkintöjä vain 23.1.2011 asti. En ole jatkanut siitä eteenpäin ollenkaan. Mun kevät oli tosi musta, sen muistan ja kesäkin meni ihan kummallisesti. Tuntui, että olen sekoamassa. Itkin sen yhden tytön perään, jonka kanssa tuli ero. Kesän jälkeen aloin taas kirjoittamaan blogiinkin ja kaikkea. Oli mieletön kesä, loppujenlopuksi. Ja syksykin meni sit ihan jees..
Tuolloin 23.1.2011 mä vielä seurustelin. Päivä oli sunnuntai, ja olin kirjoittanut päiväkirjaan mm. jotenkin näin:
''Tänään on ollut kummallisen tyhjä päivä. Olen siivonnut ja pessyt pyykkiä. Nyt vain nautin siisteydestä ja kuuntelen musiikkia. Tyttöni kanssa menee nyt hyvin, mutta ollaan vähän riidelty viimeaikoina. --- Aina kun ollaan mun huoneessa, me vaan maataan sängyssä hiljaa, ja silitellään toisiimme ja vähän jutellaan jostain. Viimeyönä pääsin lähemmäs sitä (henkisesti) ku koskaan aikasemmin. Oon joskus mustasukkainen, vaikka mun ei tarvitsisi.''
Mua harmittaa, etten kirjottanut mitään keväästä 2011. Se olis ollu niin voimaannuttavaa luettavaa. Muistan kun itkin sohvalla varmaan viikon putkeen sitä meidän eroa, se oli ihan kauheeta. Kamalinta ikinä. Onneks oon päässy sen yli ja mietin sitä koko juttua hyvällä, en yhtään halua miettii niit huonoja juttuja mitä tapahtui. Ja oon pahoillani sille ihmiselle kaikesta silloin. En ollut täydellinen ihminen.
Syksyllä 2011 lähdin sinne Ghanaan, ja siinä oli tämä yksi toinen tyttö sekoittamassa elämää. Sekin juttu päätyi eroon. Siltä ajalta mulla ei ole muuta kuin blogimerkintöjä, ei ainakaan mitään säännöllistä tekstiä paperilla ja kansissa. Sekin vähän harmittaa, koska kaikki ne fiilikset olis ollu niin hyvä käydä läpi. Miksi tein sellaset valinnat ja miksi koin kaiken niin ahdistavana. Olis helpompi ymmärtää itseään näin jälkeenpäin.
Opin kerran yhden asian sellaiselta ihmiseltä, josta en niin pidä, mutta jota olen oppinut ymmärtämään ja kunnioittamaan. Häneen tutustuessaan tajusin, että ihmisen pitäisi kirjoittaa joka päivä jotakin. Jokaisesta päivästä, edes kaksi tai kolme sanaa, riviä tai kappaletta tai sivua.
Mä alotin pitää vähän aikaa sitten sitä sellasta mun blogipäiväkirjaa, joka oli siis tarkoitettu ideoille, joita voisin käyttää näissä blogiteksteissä. Puhuin siit sillon joskus. Siitä kirjasta on nyt alkanut muodostumaan vaan ihan tavallinen päiväkirja, enkä haluakkaan kirjoittaa niitä juttuja enää tänne. En osaa ehkä olla niin avoin kuin toiset, vaikka yrittäisinkin.
Oon aina kirjoitellut päiväkirjoja, tavalla tai toisella. Oon pohtinut, pitäisikö mun teettää kaikista teksteistä yksi kirja, jossa kaikki olisi yksissä ja samoissa kansissa. Voisin siirtää kaikki tekstit sinne sellaisenaan, ei tarvitsisi muuttaa mitään tietenkään. Sen kirjan puhtaaksi kirjoittaminen olis kanssa sellanen prosessi varmasti itselle. Vois käsitellä kaikkia niitä asioita, jotka vaan on ahdistuksissaan vuotanut paperille ja sulkenut kansien sisään.
Tiistaina 10.4.2012 kirjoitin:
''Mulla ei ole taiteentekemisen olo. Ei kirjoituta yhtään, ei tule rivin riviä runoa, ei mitään..''
Edellisessä päiväkirjassa on merkintöjä vain 23.1.2011 asti. En ole jatkanut siitä eteenpäin ollenkaan. Mun kevät oli tosi musta, sen muistan ja kesäkin meni ihan kummallisesti. Tuntui, että olen sekoamassa. Itkin sen yhden tytön perään, jonka kanssa tuli ero. Kesän jälkeen aloin taas kirjoittamaan blogiinkin ja kaikkea. Oli mieletön kesä, loppujenlopuksi. Ja syksykin meni sit ihan jees..
Tuolloin 23.1.2011 mä vielä seurustelin. Päivä oli sunnuntai, ja olin kirjoittanut päiväkirjaan mm. jotenkin näin:
''Tänään on ollut kummallisen tyhjä päivä. Olen siivonnut ja pessyt pyykkiä. Nyt vain nautin siisteydestä ja kuuntelen musiikkia. Tyttöni kanssa menee nyt hyvin, mutta ollaan vähän riidelty viimeaikoina. --- Aina kun ollaan mun huoneessa, me vaan maataan sängyssä hiljaa, ja silitellään toisiimme ja vähän jutellaan jostain. Viimeyönä pääsin lähemmäs sitä (henkisesti) ku koskaan aikasemmin. Oon joskus mustasukkainen, vaikka mun ei tarvitsisi.''
Mua harmittaa, etten kirjottanut mitään keväästä 2011. Se olis ollu niin voimaannuttavaa luettavaa. Muistan kun itkin sohvalla varmaan viikon putkeen sitä meidän eroa, se oli ihan kauheeta. Kamalinta ikinä. Onneks oon päässy sen yli ja mietin sitä koko juttua hyvällä, en yhtään halua miettii niit huonoja juttuja mitä tapahtui. Ja oon pahoillani sille ihmiselle kaikesta silloin. En ollut täydellinen ihminen.
Syksyllä 2011 lähdin sinne Ghanaan, ja siinä oli tämä yksi toinen tyttö sekoittamassa elämää. Sekin juttu päätyi eroon. Siltä ajalta mulla ei ole muuta kuin blogimerkintöjä, ei ainakaan mitään säännöllistä tekstiä paperilla ja kansissa. Sekin vähän harmittaa, koska kaikki ne fiilikset olis ollu niin hyvä käydä läpi. Miksi tein sellaset valinnat ja miksi koin kaiken niin ahdistavana. Olis helpompi ymmärtää itseään näin jälkeenpäin.
Opin kerran yhden asian sellaiselta ihmiseltä, josta en niin pidä, mutta jota olen oppinut ymmärtämään ja kunnioittamaan. Häneen tutustuessaan tajusin, että ihmisen pitäisi kirjoittaa joka päivä jotakin. Jokaisesta päivästä, edes kaksi tai kolme sanaa, riviä tai kappaletta tai sivua.
Viittomakielen näyttö.
Iik. Mulla on tänään viittomakielen näyttö. Mun pitää viittoa 3-5 minuutin alustus ensin liittyen mun ammattiin, koulutukseen, miten löysin ammatin, minkälaisia tulevaisuuden suunnitelmia mulla on jne.. Mua vähän jännittää. Voi kakka mua jännittää ihan tosissaan.
keskiviikko 11. huhtikuuta 2012
Kaksi silmää auki
Mulle oli tosi tärkeetä tänään pukea nätit vaatteet, laittaa uusi huivi kaulaan ja isolla kukalla varusteltu hiuspanta päähän.
Mulla on ollut ihan valtava kyllästyminen omaan itseeni. En voi olla ihanneitseni tällä tavalla, ja tuntuu, etten osaa sopeutua omaan itseeni yhtään. Ei ehkä pitäisi katsella niin paljon peiliin, vaan alkaa olemaan juuri sellainen kuin on. On tosi vaikeaa katsoa ympärilleen, kun tuijottaa jatkuvasti omaan napaan ja siihen, miten voisi itse muuttua. Enkö näe sitä, että sovin tänne juuri tällaisena, kuin olen? Ei mun tarvitse jatkuvasti olla muuttumassa ja pohtimassa, että hyi, olenpas huono ihminen. Mulla on ollut jäätävä itseinho päällä, ja se on helvetin kuluttavaa.
Mulla on kiikari. Ja siinä kiikarissa on tyyppi. Mutta en pysty näkemään, miksi se tyyppi on siinä mun kiikarissa, se vain on. Tunnen mielenkiintoa tätä tyyppiä kohtaan, mutta en tiedä, miten pitäisi lähestyä. En oikeen edes tiedä, minkälaista tää mun kiinnostus on laatuaan. Kahviseuraa? Voisin lukea tämän ihmisen kanssa kirjan, ja keskustella siitä kirjasta sitten. Tai istua puistossa ja piirtää. Taidetaan olla hyvin erilaisia keskenämme, mutta mulla on pienen pieni tunne siitä, että molempien pinnan alla piilee jotain samaa. Jotain tosi salattua ja yksityistä, mutta jotain niin tärkeää.
Kulkea tuulessa. Katsoa aurinkoon. Nähdä valo. Olla rakastettu.
Sellainen polku tällä kertaa. Ehkä mä nään valon vielä joku päivä.
Mulla on ollut ihan valtava kyllästyminen omaan itseeni. En voi olla ihanneitseni tällä tavalla, ja tuntuu, etten osaa sopeutua omaan itseeni yhtään. Ei ehkä pitäisi katsella niin paljon peiliin, vaan alkaa olemaan juuri sellainen kuin on. On tosi vaikeaa katsoa ympärilleen, kun tuijottaa jatkuvasti omaan napaan ja siihen, miten voisi itse muuttua. Enkö näe sitä, että sovin tänne juuri tällaisena, kuin olen? Ei mun tarvitse jatkuvasti olla muuttumassa ja pohtimassa, että hyi, olenpas huono ihminen. Mulla on ollut jäätävä itseinho päällä, ja se on helvetin kuluttavaa.
Mulla on kiikari. Ja siinä kiikarissa on tyyppi. Mutta en pysty näkemään, miksi se tyyppi on siinä mun kiikarissa, se vain on. Tunnen mielenkiintoa tätä tyyppiä kohtaan, mutta en tiedä, miten pitäisi lähestyä. En oikeen edes tiedä, minkälaista tää mun kiinnostus on laatuaan. Kahviseuraa? Voisin lukea tämän ihmisen kanssa kirjan, ja keskustella siitä kirjasta sitten. Tai istua puistossa ja piirtää. Taidetaan olla hyvin erilaisia keskenämme, mutta mulla on pienen pieni tunne siitä, että molempien pinnan alla piilee jotain samaa. Jotain tosi salattua ja yksityistä, mutta jotain niin tärkeää.
Kulkea tuulessa. Katsoa aurinkoon. Nähdä valo. Olla rakastettu.
Sellainen polku tällä kertaa. Ehkä mä nään valon vielä joku päivä.
maanantai 9. huhtikuuta 2012
sunnuntai 8. huhtikuuta 2012
lauantai 7. huhtikuuta 2012
Turtana oleminen turruttaa entistä enemmän
On turhaa kirjoittaa siitä, mitä olen tehnyt, kenet olen tavannut, mitä olen syönyt ja milloin olen nukkunut.
Haluan kirjoittaa siitä, miksi olen tehnyt päätöksiäni, mitä olen ajatellut kenestäkin, ja miten tunnen asiat.
On vaan tosi outoa olla olemassa, kun ei tiedä, miksi olen syntynyt ja kuka olen.
On ollut paljon keskustelua siitä, ettei mulla muka ole huumorintajua. Kaiken ilkeilyn voi naamioida huumoriksi, ja sitten syyttää siitä, ettei vain ymmärrä. Mun huumori ehkä menee vähän syvemmälle aivoihin ja tunteisiin, mun huumorintajuun kuuluu sellaiset asiat, jotka pitää tajuta ja joille voi nauraa. Aina ei tajua kaikkea, eikä aina naurata, mutta ystävällisyys on ydin.
Kuka tahansa voi sanoa, ettei elä toisia miellyttääkseen. En itsekään elä miellyttääkseni muita. Mun elämän pahin ongelma on juurikin siinä, etten aina osaa miellyttää itseänikään, elämäni tärkeintä henkilöä. Elän itselleni, sellaisena kuin olen. Mieluumminhan ihmisen pitäis näyttää muille ja itselleen oma itsensä, kuin vain jonkun naamion. En kuitenkaan halua pahoittaa muiden mieliä, annan heille rauhan olla onnellisia oman itsensä sisällä. En kyllä aina jaksa miettiä sanomisiani, ja se satuttaa.
Välillä musta tuntuu, etten uskalla tuntea mitään tunteita. Pelkään sitä, että ne tunteet häviää kuitenkin, ja olen taas turtana. En halua myöntää itselleni onnellisuutta, surua, ahdistusta tai mitään muutakaan. Pelkään, etten voi ''nuolaista ennenkuin tipahtaa''. Mulla on muurini, joo. Pitäis päästä sen yli, ali tai jotain. Ihan mitä vaan. Läpi vaikka. Olen viimeaikoina puhunut sekavuudesta. Eilen illalla makasin sängyssä ihan tavallisen päivän jälkeen ja mietin, miltä musta tuntuu juurikin sillä hetkellä. Mietin, olenko sekavissa päin vai mitä ihmettä tunnen. Huomasin, etten tuntenut mitään. Ei tuntunut yhtään miltään maata siinä sängyssä. Ei vituttanut, ahdistanut tai pelottanut. En ollut iloinen, huvittunut, onnellinen tai mitään muutakaan. Oli ihan tyhjä olo.
Tai kun istun viikottaisessa 45 minuuttisessani, en tunne mitään. Ei tunnu miltään. Paskaaaaaa.
Viimeyönä näin niin nöyryyttävää ja kamalaa unta, etten voi muuta kuin hävetä ja pelätä ja inhota. Muistan sen hetken, ku potkaisin yhden henkilön pois päältäni, osoitin ovea ja huusin: ''JATKA KÄVELYÄ, TUOLLA ON OVI!''
Haluan kirjoittaa siitä, miksi olen tehnyt päätöksiäni, mitä olen ajatellut kenestäkin, ja miten tunnen asiat.
On vaan tosi outoa olla olemassa, kun ei tiedä, miksi olen syntynyt ja kuka olen.
On ollut paljon keskustelua siitä, ettei mulla muka ole huumorintajua. Kaiken ilkeilyn voi naamioida huumoriksi, ja sitten syyttää siitä, ettei vain ymmärrä. Mun huumori ehkä menee vähän syvemmälle aivoihin ja tunteisiin, mun huumorintajuun kuuluu sellaiset asiat, jotka pitää tajuta ja joille voi nauraa. Aina ei tajua kaikkea, eikä aina naurata, mutta ystävällisyys on ydin.
Kuka tahansa voi sanoa, ettei elä toisia miellyttääkseen. En itsekään elä miellyttääkseni muita. Mun elämän pahin ongelma on juurikin siinä, etten aina osaa miellyttää itseänikään, elämäni tärkeintä henkilöä. Elän itselleni, sellaisena kuin olen. Mieluumminhan ihmisen pitäis näyttää muille ja itselleen oma itsensä, kuin vain jonkun naamion. En kuitenkaan halua pahoittaa muiden mieliä, annan heille rauhan olla onnellisia oman itsensä sisällä. En kyllä aina jaksa miettiä sanomisiani, ja se satuttaa.
Välillä musta tuntuu, etten uskalla tuntea mitään tunteita. Pelkään sitä, että ne tunteet häviää kuitenkin, ja olen taas turtana. En halua myöntää itselleni onnellisuutta, surua, ahdistusta tai mitään muutakaan. Pelkään, etten voi ''nuolaista ennenkuin tipahtaa''. Mulla on muurini, joo. Pitäis päästä sen yli, ali tai jotain. Ihan mitä vaan. Läpi vaikka. Olen viimeaikoina puhunut sekavuudesta. Eilen illalla makasin sängyssä ihan tavallisen päivän jälkeen ja mietin, miltä musta tuntuu juurikin sillä hetkellä. Mietin, olenko sekavissa päin vai mitä ihmettä tunnen. Huomasin, etten tuntenut mitään. Ei tuntunut yhtään miltään maata siinä sängyssä. Ei vituttanut, ahdistanut tai pelottanut. En ollut iloinen, huvittunut, onnellinen tai mitään muutakaan. Oli ihan tyhjä olo.
Tai kun istun viikottaisessa 45 minuuttisessani, en tunne mitään. Ei tunnu miltään. Paskaaaaaa.
Viimeyönä näin niin nöyryyttävää ja kamalaa unta, etten voi muuta kuin hävetä ja pelätä ja inhota. Muistan sen hetken, ku potkaisin yhden henkilön pois päältäni, osoitin ovea ja huusin: ''JATKA KÄVELYÄ, TUOLLA ON OVI!''
perjantai 6. huhtikuuta 2012
Hammastikku
Mua ahdistaa niin paljon se, että haluaisin mun elämään joitain ihmisiä. Haluaisin, että joku, jossain, joskus, jotenkin, istuisi vain mun viereen ja kysyisi: ''Mitä sulle kuuluu?'' Ja ilman, että hän odottaisi kohteliasta suomalaista vastausta: ''Ihan hyvää''. Toisaalta mua pelottaa se, että tietyiltä tahoilta mun pään sisään koitetaan tunkeutua mitä brutaalisimmin keinoin. Mua pelottaa se, että jotkut henkilöt tai tahot voi satuttaa mua niin paljon vain sormia napauttamalla. Mua pelottaa se valta, joka on joillekkin ihmisille annettu. Ilman mitään syytä. Pelkkää tekstiä paperilla, mutta silti sen voima on suunnaton.
En halua, että mut suljetaan purkkiin, jossa korkki on kiinni ja nään silti kaiken ihanan ympärilläni, mutten voi koskea mihinkään. Happi loppuu vähitellen ja elämäkin päättyy siihen. Se purkki pelottaa mua. Miten mä pääsen pois tän pelon vaikutuspiiristä? Pelko on aina olemassa, se ei katoa. Voin ainoastaan lähteä siitä niin kauas, etten koe sitä pelkoa enää.
Mun tunteet on nii sekavia. Aivan kuin mä itsekin. Koitan olla vetämättä jotain roolia, koska se sekoittais mun itsetuntoa vielä enemmän. Roolin vetäminen vois kuitenkin olla helppo tapa elää, koska silloin ei tarttisi olla oma itsensä. Mun sisus on kuin auki revitty lankakerä; ihan sama mistä yrität etsiä alkua tai loppua, ei sitä löydy kuitenkaan. Ja mistä tahansa reunasta lähdet sitä syrttyä selvittämään, aina menee vaan pahempaa solmuun.
Mun pääkoppa on liian pieni mahduttaakseen sisälleen kaiken. Kaiken, mitä siellä on. Voisin avata mun pään, repiä kaikki asiat irti sieltä, konkreettiseen muotoon. Sitten voisin alkaa järjestämään niitä jotenkin, kun tietäisin, mitä mulla siinä on ja kuinka paljon. Nyt ne ajatukset vaan potkii toisiaan ja riitelee, ihan ku 11 hengen lapsiperhe yhden hengen sängyssä keskellä yötä kirppujen keskellä.
Haluan olla hammastikku. Kaksi päätä, molemmat yhtä teräviä. Yksi runko, yksi materiaali. Yksi käyttötarkoitus. Yksi paikka. Voi vittu miten helppoo olis olla hammastikku. Jumalauta.
En halua, että mut suljetaan purkkiin, jossa korkki on kiinni ja nään silti kaiken ihanan ympärilläni, mutten voi koskea mihinkään. Happi loppuu vähitellen ja elämäkin päättyy siihen. Se purkki pelottaa mua. Miten mä pääsen pois tän pelon vaikutuspiiristä? Pelko on aina olemassa, se ei katoa. Voin ainoastaan lähteä siitä niin kauas, etten koe sitä pelkoa enää.
Mun tunteet on nii sekavia. Aivan kuin mä itsekin. Koitan olla vetämättä jotain roolia, koska se sekoittais mun itsetuntoa vielä enemmän. Roolin vetäminen vois kuitenkin olla helppo tapa elää, koska silloin ei tarttisi olla oma itsensä. Mun sisus on kuin auki revitty lankakerä; ihan sama mistä yrität etsiä alkua tai loppua, ei sitä löydy kuitenkaan. Ja mistä tahansa reunasta lähdet sitä syrttyä selvittämään, aina menee vaan pahempaa solmuun.
Mun pääkoppa on liian pieni mahduttaakseen sisälleen kaiken. Kaiken, mitä siellä on. Voisin avata mun pään, repiä kaikki asiat irti sieltä, konkreettiseen muotoon. Sitten voisin alkaa järjestämään niitä jotenkin, kun tietäisin, mitä mulla siinä on ja kuinka paljon. Nyt ne ajatukset vaan potkii toisiaan ja riitelee, ihan ku 11 hengen lapsiperhe yhden hengen sängyssä keskellä yötä kirppujen keskellä.
Haluan olla hammastikku. Kaksi päätä, molemmat yhtä teräviä. Yksi runko, yksi materiaali. Yksi käyttötarkoitus. Yksi paikka. Voi vittu miten helppoo olis olla hammastikku. Jumalauta.
torstai 5. huhtikuuta 2012
keskiviikko 4. huhtikuuta 2012
Taistellaan ysist viiteen, miksi ihmiset edelleenkin nukkuu? - Avain
Mulla sattuu pää.
Tällä hetkellä istun koulumme multimedialuokassa. On uskomattoman kipeä ja paska olo. Opinnäytetyö odottaa minua, kellokin on kohta jo kaksitoista! Tänään pitäisi kirjoittaa 3-4 sivua, mutta mua ei huvita yhtään tämän työn tekeminen. Ei yhtään nappaa. Onneksi en ole yhtään niin huonossa jamassa tämän työni kanssa, kuin jotkut luokkalaiseni. On ahdistavaa kuulla, kuinka jotkut ovat kirjoittaneet 0-2 sivua, vaikka sivuja pitäisi olla jo ihan helvetisti enemmän. Palautus on ensi viikon tiistaina. Saan työni valmiiksi, sen olen itselleni luvannut, mutta nyt ei nappaa. Ei nappaa. Ei.
En ole hetkeen kirjoittanut mitään järkevää blogiini. Mun kone on temppuillut aika lailla, eikä koulussa aina jaksa avata bloggeria.
Mulla on ollut kamalan maaninen olo viimeaikoina. Joskus pyörin pohjamudissa, mutta suurimman osan aikaa olen ollut aika aktiivinen kaikkien asioiden suhteen. Mun minäkuvakin on jotenkin paljon parempi. En koe itseäni enää yhtään niin rumaksi kuin muutama kuukausi sitten, eikä mun naama niin ällötä. Vaikka mulla on nyt tullut takapakkia ihmissuhteissa, kaikki sujuu jotenkin tosi ok. Mulla on tosi terve olo psyykkisesti.
Mulla on jopa selkeämpi olo tulevaisuudenkin suhteen. Jos kaikki ei mee putkeen, sitten ei mene. Sitten voi juosta työkkäriin ja sossuun, kyllä mä saan apua.
Puhuin yhden kaverin kanssa tässä vähän aikaa sitten laatikon, eli boksin, ulkopuolisesta elämästä. Laatikon sisäinen elämä on sellaista, jota suurin osa suomalaisista elää. Kutsun sitä ''ysistä viiteen'' elämäksi, jossa ihmisen elämänkaari menee suunnilleen näin:
Lapsi syntyy perheeseen, jossa vanhemmat ovat tavallisia duunareita tai muita rahaa tienaavia, töissä käyviä aikuisia. Kakarat kasvavat leikkien toistensa kanssa ja vuosien mittaa havaitsevat perheensä olleen jokseenkin rikkinäinen, eivätkä vanhemmat olleetkaan niin fiksuja päätöksissään, kuin aina luultiin.
Peruskoulu suoritetaan paskoin/OK/hyvin arvosanoin, ihan sama. Tämän jälkeen käydään lukio, amis tai jokin muu koulutus. Opiskelua saatetaan jatkaa toisen asteen jälkeen, tai sit ei. Joka tapauksessa boksiin syntynyt henkilö opiskelee JOTAIN.
Oma asunto tulee tässä kohtaa.
Jossain vaihees aikuiseksi kasvanut ihminen tajuaa elämän olevan helvetin tyhjää, yksinäistä ja raskasta. Okei, hankitaan parisuhde. Lähdetään töihin, koska tuet tai taiteen keinoin ansaitut rahat eivät riitä elättämään kahta ihmistä. Hankitaan ajokortti, hankitaan auto. Tässä kohtaa alkaa elämä helpottaa. Jossain kohtaa mennään kihloihin, naimisiin, saadaan pari lasta. Tässä taitekohdassa aletaan myös rakentaa omaa taloa, tai ostetaan sellainen. Jättilaina takaa sen, ettei vapaata elämää tule olemaan ennen eläkeikää, jolloin henkilö ei muutenkaan enää jaksa tehdä mitään, koska on kuluttanut kroppansa ja mielensä puhki tekemällä koko ikänsä töitä Ysistä Viiteen.
Jotta en itse joutuisi tähän kierteeseen, koitan kaikin keinoin välttää joutumasta systeemiin. En usko siihen, että hallitus tarkkailisi meitä ja koittaisi kaikin keinoin sortaa kansalaisia ja asentaa meihin jtn kummallisia seurantalaitteita. Vaan, en halua joutua systeemiin sen takia, että haluan olla vapaa. Taide on mulle kaikki kaikessa, en kestä elämää ilman sitä. Haluan olla voimaantunut ja iloinen ihminen, rakastava ja täysi. Ysistä viiteen elämä ei sopisi mulle kuitenkaan, se kuluttaisi mut puhki, saisi mut masentumaan ja tuntemaan oloni entistä tyhjemmäksi ja kahlitummaksi.
Jotkin asiat saattavat vetää mua boksiin. Näitä asioita ovat elämän turvallisuus, tietoisuus huomisista tapahtumista, taloudellinen vakaus. Laatikon sisällä on turvallista. Haluan kuitenkin päästä pois laatikosta sen ulkopuolelle, jossa ilma on raikasta ja helppoa hengittää. Laatikon ulkopuolelle pääsemiseen täytyy vain ottaa ensimmäinen askel. Täytyy vain lähteä.
Tällä hetkellä istun koulumme multimedialuokassa. On uskomattoman kipeä ja paska olo. Opinnäytetyö odottaa minua, kellokin on kohta jo kaksitoista! Tänään pitäisi kirjoittaa 3-4 sivua, mutta mua ei huvita yhtään tämän työn tekeminen. Ei yhtään nappaa. Onneksi en ole yhtään niin huonossa jamassa tämän työni kanssa, kuin jotkut luokkalaiseni. On ahdistavaa kuulla, kuinka jotkut ovat kirjoittaneet 0-2 sivua, vaikka sivuja pitäisi olla jo ihan helvetisti enemmän. Palautus on ensi viikon tiistaina. Saan työni valmiiksi, sen olen itselleni luvannut, mutta nyt ei nappaa. Ei nappaa. Ei.
En ole hetkeen kirjoittanut mitään järkevää blogiini. Mun kone on temppuillut aika lailla, eikä koulussa aina jaksa avata bloggeria.
Mulla on ollut kamalan maaninen olo viimeaikoina. Joskus pyörin pohjamudissa, mutta suurimman osan aikaa olen ollut aika aktiivinen kaikkien asioiden suhteen. Mun minäkuvakin on jotenkin paljon parempi. En koe itseäni enää yhtään niin rumaksi kuin muutama kuukausi sitten, eikä mun naama niin ällötä. Vaikka mulla on nyt tullut takapakkia ihmissuhteissa, kaikki sujuu jotenkin tosi ok. Mulla on tosi terve olo psyykkisesti.
Mulla on jopa selkeämpi olo tulevaisuudenkin suhteen. Jos kaikki ei mee putkeen, sitten ei mene. Sitten voi juosta työkkäriin ja sossuun, kyllä mä saan apua.
Puhuin yhden kaverin kanssa tässä vähän aikaa sitten laatikon, eli boksin, ulkopuolisesta elämästä. Laatikon sisäinen elämä on sellaista, jota suurin osa suomalaisista elää. Kutsun sitä ''ysistä viiteen'' elämäksi, jossa ihmisen elämänkaari menee suunnilleen näin:
Lapsi syntyy perheeseen, jossa vanhemmat ovat tavallisia duunareita tai muita rahaa tienaavia, töissä käyviä aikuisia. Kakarat kasvavat leikkien toistensa kanssa ja vuosien mittaa havaitsevat perheensä olleen jokseenkin rikkinäinen, eivätkä vanhemmat olleetkaan niin fiksuja päätöksissään, kuin aina luultiin.
Peruskoulu suoritetaan paskoin/OK/hyvin arvosanoin, ihan sama. Tämän jälkeen käydään lukio, amis tai jokin muu koulutus. Opiskelua saatetaan jatkaa toisen asteen jälkeen, tai sit ei. Joka tapauksessa boksiin syntynyt henkilö opiskelee JOTAIN.
Oma asunto tulee tässä kohtaa.
Jossain vaihees aikuiseksi kasvanut ihminen tajuaa elämän olevan helvetin tyhjää, yksinäistä ja raskasta. Okei, hankitaan parisuhde. Lähdetään töihin, koska tuet tai taiteen keinoin ansaitut rahat eivät riitä elättämään kahta ihmistä. Hankitaan ajokortti, hankitaan auto. Tässä kohtaa alkaa elämä helpottaa. Jossain kohtaa mennään kihloihin, naimisiin, saadaan pari lasta. Tässä taitekohdassa aletaan myös rakentaa omaa taloa, tai ostetaan sellainen. Jättilaina takaa sen, ettei vapaata elämää tule olemaan ennen eläkeikää, jolloin henkilö ei muutenkaan enää jaksa tehdä mitään, koska on kuluttanut kroppansa ja mielensä puhki tekemällä koko ikänsä töitä Ysistä Viiteen.
Jotta en itse joutuisi tähän kierteeseen, koitan kaikin keinoin välttää joutumasta systeemiin. En usko siihen, että hallitus tarkkailisi meitä ja koittaisi kaikin keinoin sortaa kansalaisia ja asentaa meihin jtn kummallisia seurantalaitteita. Vaan, en halua joutua systeemiin sen takia, että haluan olla vapaa. Taide on mulle kaikki kaikessa, en kestä elämää ilman sitä. Haluan olla voimaantunut ja iloinen ihminen, rakastava ja täysi. Ysistä viiteen elämä ei sopisi mulle kuitenkaan, se kuluttaisi mut puhki, saisi mut masentumaan ja tuntemaan oloni entistä tyhjemmäksi ja kahlitummaksi.
Jotkin asiat saattavat vetää mua boksiin. Näitä asioita ovat elämän turvallisuus, tietoisuus huomisista tapahtumista, taloudellinen vakaus. Laatikon sisällä on turvallista. Haluan kuitenkin päästä pois laatikosta sen ulkopuolelle, jossa ilma on raikasta ja helppoa hengittää. Laatikon ulkopuolelle pääsemiseen täytyy vain ottaa ensimmäinen askel. Täytyy vain lähteä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)