Nyt tekisi mieli lyödä, hyvät herrat.

Miks mun olo on kokoajan ihan helvetin yksinäinen? Tiedän et mul olis kavereita, jumalauta mähän opiskelen! Oon joka päivä ihmisten keskellä. Mut vähän sellanen hylätty olo. Tai ei hylätty, mut yksinäinen. Oon paljon omissa oloissani ja haluun olla yksin tosi paljon. En saa porukassa mitään aikaiseksi, koska haluan vaan jutella jutella jutella ja tehdä kaikkea ihan turhia asioita.

Haluisin muuttaa hevonvittuun täältä paskamestasta. Koulul on iha jees.. Mut haluun kodin. Niinku yks tyyppi sano, oon vähänniiku koditon. Ei mul oo kotia minne mennä ja paistella sitä vitun pannarii sillo ku huvittaa.

Sit mul on kokoaja sellane saatanan masentunu fiilis.. Ei saatana ei se sovi mulle haluun eroon siit. Ihanku joku musta verho minkä läpi ei oikeen millään tahdo nähdä. Kesä tulee, jaksanko mä siihen asti.. Ja muutamat kusipäät aukoo päätään kokoajan. Ihan saatananmoinen kasa tekemättömii tehtävii. Vois alkaa harrastaa taas jonkinsortin escapismia. Kelpais mulle. Mä en nää mitään, mä en kuule mitään, mä en tiedä mitään enkä mä tee mitään.

Näen punaista.

Punainen.

Se pakottaa ihmisen toimimaan, luomaan muureja ja murtamaan niitä. Se on liikkuva, se ei pysy paikallaan, se ei osaa rauhoittaa. Se tulee raivon kaltaisena
puuskana ja pyyhkii kaiken tieltään.

Se on kaikkea palavaa, kuten rakkaus. Se on kaikkea raivoisaa ja tuhoisaa, niinkuin vihan synnyttämä sota ihmisten välillä.

Aina joskus verenmaku suussa, pakko siis hidastaa välillä. Se on kaunista hetken, mutta lähempää tarkasteltuna saa herkimmät yksilöt voimaan pahoin.
Kehossa virtaa viisi litraa elinvoimaa.

Helppo tuhota. Rakkaus sammuu, viha haihtuu päivänvaloon. Haavat voi sitoa, vaikka aina jossain joku vuotaa kuiviin. Yksikin pisara niin liekki on sammunut.