Kelluin ja kohosin oranssinkeltaisessa laatikossa, edessäni oli ne muutamat jotka eivät siitä tienneet. Silmäni oli täynnä iloa ja pelkoa, loistivat vain kun hän katsoi minuun ja ojensi takaisin henkkarini. Näytin sitä vihreää korttia enkä saanut leimaanikaan. Liukuportaat nostivat minut toiseen kerrokseen todella hitaasti ja pelkäsin nukahtavani siihen. Tunsin voimakkaasti sen mikä sieraimistani ja suustani keuhkoihini sujahti. Se oli polttavaa ja raskasta elää. Yritin olla normaali mutta siinä epätodellisuuden kuplassa oli mahdotonta edes ajatella olevansa normaali. Ei normaalius ole se päämäärä, kai. Sain kädestä kiinni ja olin suorittanut yhden välietapin. Maailma alkoi muuttumaan. Se muuttui, miksi niin?

Katsoin siihen ruutupaitaan ja hän jotenkin minulle kai nauroi. Miksi? Siksikö, että kasvoni oli kuin kilpikonnalla ja seisoin kuin lyhtypylväs, ainakin yhtä vinossa. Joo, kyllä se kolkutteli päästäni ulos, mutta en päästänyt. Se kyllä pärräsi ja surrasi siellä takaraivossa ja vähän silmienkin tasalla. Uskomatonta se oli, en sitä todeksi uskonutkaan edes. Joojoo, se spiraalimetsä jäi vielä vähän epäselväksi. Sen funktio ei nyt miellyttänyt minua, ei siinä kai edes ollut funktiota. Ehkä se funktiottomuus juuri oli sen funktio. Sen pojan naama oli sininen. Siinä oli sinisiä kohtia, kuin pieniä sinisiä nyppylöitä. Halusin tuntea sen sinisen värin mutta siitä ei pidetty. Minun ei haluttu tuntevan sinistä sormissani. Sinistä on kaikki. Tunsin niin valtavan tunteen että kai huusin, ehkä olin hiljaa. En kyennyt kyllä kamalan selkeitä sanoja ulos syöksemään. Ne sanat kosahteli silloin tällöin suustani, kuin olisin niitä aina välillä pois yskäissyt.

Tää alko taas. Mä kellun vieläkin vähän. Kaikki hidastuu vain, tunnen kasvojeni puutuvan. Miksi.. Sukelsin liian syvälle menneeseen, olisi pitänyt jo unohtaa ja alkaa elää uutta elämää. Ei eteenpäin pääse jos kompastelee kokoajan vanhoihin pyykkeihin. Perhonen kertoi mulle vaaroista. Hiljaa, nyt hiljaa, se sanoi O-sanan. Shh. Se kasvaa ja tuntuu oudolta taas. Pelastaisiko joku mut ? Olen yksin. Yksin. Itseni sisällä. Vankina omassa päässäni.

Pyörin hetken. Mietin äitiä. Äiti missä olet nyt kun voisit katsoa silmiini ja kysyä, mikä hätänä. Kaikki on hyvin, välillä. Välillä en tiedä, mitä tämä on olevinaan. Voi kamala. Olenko mennyt siihen pelottavaan ja varoittavaan tilaan. En kai? Eikai. Jalkani vaan vähän on liikkumatta, ei muuta.

Mä
olen
hidas
just nyt.
Loppu. Hyvää yötä.

Kaunis, kasvava loisto

Hehkutus, tuo nautinto niin ihana ja petollinen kuin keväisen järven jää.

Olenkohan se ihminen, jonka kerta toisensa jälkeen täytyy jäädä varjoon makailemaan liikkumattomana?

Saisinko hehkuttaa itsestäni, elämästäni, saavutuksistani?

Tämä elämä on minun. Minun juurikin on tämä elämä tässä näin. Elämä tämä, joka on kiinni minussa ja minä kiinni siinä. Se on yläpuolella, jalkojeni alla, käsivarsillani, kävelee pitkin korvan lehteä, soittelee säveliä silmäripsillä. Elämä on tässä, ja se on minun. Minun pitää hehkuttaa! Puhaltaa siihen valoa, antaa sen näkyä ja loistaa!

Möykky

Selaan päiväkirjaani sivu kerrallaan. Jokainen sivu kertoo minulle lisää kummia tarinoita siitä, millainen epätasapainoinen möykky olenkaan. En muistanutkaan tätä yhtä tyttöä, enkä tätä outoa automatkaakaan. Olenko tosiaan juonut itseni joskus noin humalaan, etten tiedä mistä herään? Kenen kanssa olin tuolloin, kun minulta otettiin pois onneni aarrekartta? Kesäyöt ja syyskuiset iltapäivät ovat putoilleet polulleni kuin lehdet nukkuvista puista ja tallaan ne kerta toisensa jälkeen tahkotessani tätä jämähtänyttä elämääni edestakaisin.

Suljen kirjani oikein äänekkäästi! En halua enää tietää, mitä tuo joku toinen ihminen on tehnyt minun elämässäni. Miksi ikinä edes päästin tuollaisen oudon rakkimuksen tänne sotkemaan niin ihanan järjestykseni. Kuplani puhkesi taas, voi miksi annoin sen tapahtua näin. En koskaan halunnut satuttaa itseäni, pystynkö antamaan itselleni anteeksi? Haluan hajota pieniksi palasiksi, murentua hienoksi hiekaksi ja lentää ilmojen halki tuulen mukana. Pelkään vain sitä saamarin kylmää sadetta, joka painaa minut lopulta maahan märällä ja ilkeällä tavallaan. Toisaalta, sieltä männyn juuresta se pieni maailma vasta aukeaakin. Sieniukot, menninkäiset ja koppakuoriaisten valtakunta ovat kaikki siellä. Haluanko nähdä ne, vai lennellä mieluummin ohitse vain? Haluanko jäädä tutkimaan tarkemmin yksityiskohtaista kuusenneulasten ja kielojen peittämää maata vai tuntea vapauden korvissani ja nenässäni.

Ajatus rakkaudesta tuntuu omituiselta. Tunne, jota en ole koskaan oikeasti tuntenut. Joskus ehkä luulin, että pehmeä henkäys korvanjuuressa tarkoittaa sitä, että olen sinulle tärkeä. Mutta ei se tarkoittanutkaan, sillä ohitseni käveltiin taas, olin kuin likainen ja haiseva kerjäläinen Helsingin harmailla huudeilla. En välttämättä halunnut koskea, halusin katsella vain. Mutta se ei sopinutkaan sulle niin. Halusit kaiken tässä ja nyt, enkä pystynytkään hajoamaan tomuksi tälläkään kertaa. Olin vain se möykky, etkä saanut minusta mitään irti.

Yksinäistä.