Möykky

Selaan päiväkirjaani sivu kerrallaan. Jokainen sivu kertoo minulle lisää kummia tarinoita siitä, millainen epätasapainoinen möykky olenkaan. En muistanutkaan tätä yhtä tyttöä, enkä tätä outoa automatkaakaan. Olenko tosiaan juonut itseni joskus noin humalaan, etten tiedä mistä herään? Kenen kanssa olin tuolloin, kun minulta otettiin pois onneni aarrekartta? Kesäyöt ja syyskuiset iltapäivät ovat putoilleet polulleni kuin lehdet nukkuvista puista ja tallaan ne kerta toisensa jälkeen tahkotessani tätä jämähtänyttä elämääni edestakaisin.

Suljen kirjani oikein äänekkäästi! En halua enää tietää, mitä tuo joku toinen ihminen on tehnyt minun elämässäni. Miksi ikinä edes päästin tuollaisen oudon rakkimuksen tänne sotkemaan niin ihanan järjestykseni. Kuplani puhkesi taas, voi miksi annoin sen tapahtua näin. En koskaan halunnut satuttaa itseäni, pystynkö antamaan itselleni anteeksi? Haluan hajota pieniksi palasiksi, murentua hienoksi hiekaksi ja lentää ilmojen halki tuulen mukana. Pelkään vain sitä saamarin kylmää sadetta, joka painaa minut lopulta maahan märällä ja ilkeällä tavallaan. Toisaalta, sieltä männyn juuresta se pieni maailma vasta aukeaakin. Sieniukot, menninkäiset ja koppakuoriaisten valtakunta ovat kaikki siellä. Haluanko nähdä ne, vai lennellä mieluummin ohitse vain? Haluanko jäädä tutkimaan tarkemmin yksityiskohtaista kuusenneulasten ja kielojen peittämää maata vai tuntea vapauden korvissani ja nenässäni.

Ajatus rakkaudesta tuntuu omituiselta. Tunne, jota en ole koskaan oikeasti tuntenut. Joskus ehkä luulin, että pehmeä henkäys korvanjuuressa tarkoittaa sitä, että olen sinulle tärkeä. Mutta ei se tarkoittanutkaan, sillä ohitseni käveltiin taas, olin kuin likainen ja haiseva kerjäläinen Helsingin harmailla huudeilla. En välttämättä halunnut koskea, halusin katsella vain. Mutta se ei sopinutkaan sulle niin. Halusit kaiken tässä ja nyt, enkä pystynytkään hajoamaan tomuksi tälläkään kertaa. Olin vain se möykky, etkä saanut minusta mitään irti.