Everything at once

Vapaassa hyvinvointivaltiossa on joskus niin pirun vaikea tarpoa. Ensimmäisen maailman ongelmia on loputon lista; tee kylmenee, ennen kuin ehtii juoda. Ei ehdi käydä vessassa kun teeveestä tulee hyviä ohjelmia kolme tuntia putkeen, ruokaa on niin paljon että maha repee ja aamiaiseksi ei oo muuta kuin suklaakakkua, yh!

Musta kyllä tuntuu, että kaikki kun on niin suhteellista tässä maailmassa, niin onhan mulla oikeus joskus jostain valittaa. Ei se auta aina verrata omia ongelmia muiden ongelmiin, että onko ne kenties jotenkin suurempia tai pienempiä. Mun ongelmat on mulle isoja. Jollekkin toiselle ne ei todennäköisesti merkkaa yhtään mitään. Ja mä haluan valittaa.

Tänään kävin nostamassa rahaa tililtä, ne vähät mitä mulla oli. Ja mitä ostin? En mitään järkevää, vain kaikenlaista pientä omaksi ilokseni. Olenko tuhlari, taivaanrannanmaalari, järjestyksessä epäonnistunut hulttio ja turhamainen kakara... ehkä. Halusin vain ostaa ne asiat itselleni, voiko siitä tuomita. Tietysti omassa elämässäni korkein tuomari olen minä itse ja siitä jos jostain saan kärsiä.

Viime aikoina mua on turhauttanut ihan sikana, etten tiedä mitä elämältä haluan. Mulla oli joskus tosi ihania ja intohimoisia suunnitelmia vaikka mistä, miksi haluan tulla isona. Nyt musta tuntuu, että kaikki haaveet kaatuu johonkin epävarmuuteen ja rohkeuden tai viitseliäisyyden puutteeseen. Miksi en osaa tarrata kiinni niistä asioista, joista haaveilen ja alkaa tekemään töitä niiden asioiden eteen? Mikään ei ole ilmaista. Viiman kanssa puhuttiin, että aika ja raha ovat ikäänkuin toisensa. Rahan saaminen maksaa aikaa ja aikaa on usein vain niillä, jotka eivät käytä sitä rahan hankkimiseen. Rikas ja kiireinen, vai köyhä ja vapaa. Kumpihan noista oikeasti sopisi mulle paremmin.. en enää tiedä. Kai se on se kultainen ja kuuluisa tasapaino, mikä pitäisi asioiden välillä löytää. Mulle se tasapainon hankkiminen ylipäätään yhtään missään asiassa vaan on aina ollut tosi vaikeaa. Jotenkin oon niin kiinni siinä ''kaikki tai ei mitään'' periaatteessa, etten osaa edes ajatella muita vaihtoehtoja. Voisin alkaa kehittämään itseäni, sillä jos oikeasti ei kelpaa muu kuin kaikki, en tule koskaan saamaan mitään.

Tulvahdus pakkasta ja ihania selkeitä ajatuksia!

Hyytävä valkea aamu

Aamulla nousin sängystäni todella kankeasti. Sängyssäni ei ole jalkoja ja istun usein hetken sänkyni reunalla lattialla, ennen kuin nousen ylös. Tänään vain heitin jalkani sängyn ulkopuolelle ja nousin. Ulkoa hohkasi valkoista valoa ja kylmää ilmaa, tuntui hirveältä. Asuntoni oli täysin hiljainen, ei edes rappukäytävästä kuulunut mitään ääniä. Mua harmitti, ja se tunne on kaikista inhottavin tuntea heti herättyään. Tunsin itseni taas niin yksinäiseksi, pieneksi ja turhaksi. Yöpaitakin oli mennyt vinoon ja kun kävelin keittiöön, muistin, etten ole tiskannut tiskejäni aikoihin.

Eilen illalla ajattelin, että uni tulisi sinä iltana helpommin ja voisin nukkua ihanasti koko aamun aamupäivään asti vihreissä lakanoissani. Pyörin sängyssä ja mietin kaikkia asioita. Ei mun olisi tarvinnut niitä asioita miettiä yhtään juuri silloin, olisin hyvin voinut vain alkaa nukkua. Miksi siis mietin? Puhelin niitä taas ääneen, juttelin niitä taas jollekkin näkymättömälle henkilölle joka muka minua kuuntelee. Tiedän kyllä todellisuuden olevan sellainen, ettei mun tavarat elä tai mielikuvituskaverit ole oikeasti olemassa. Ei ne kuule! Miksi siis jauhan! Ja aamuyön ensimmäisinä tunteina aloin taas itkemään. Ehkä se oli se väsymys, joka oli tullut kun vietin niin ihmeellisen päivän. Tai sitten se oli se ikävä kotiin, ikävä vaan kaikkialle turvaan.

Joskus mietin, etten voi lähteä ulos asunnostani. Voin vain maata sängyssäni peiton alla hiljaa. Jos nousen ja astun ovesta ulos, voin kadota ikuisiksi ajoiksi tuonne tuuliseen ja kylmään maailmaan. Se voi imaista mut ja tehdä musta mitättömän. Kuka mua sitten rakastaa tai hellii? Tuskin kukaan, koska en olisi enää olemassa. Joku toinen olematon ehkä, mutta kaikki joita rakastan, ovat olemassa.

Syksyn loppu

Tänään oli hieman onnellisempi päivä verrattuna aikaisempiin. Tajusin monta asiaa ja varsinkin Viiman kanssa käymäni parisuhdekeskustelut sai mut rauhoittumaan. Käveltiin aamupäivällä Vartiovuoren puistossa ja voi miten kaunis syksy siellä oli! Illalla kuitenkin alkoi sataa lunta taivaan täydeltä (kuten kaikki varmaan huomasivat, ja jos eivät, niin kaikki asiasta kertovat facebook-päivitykset viimeistään muistuttavat..)

Itkijä

Räkäinen on itkun tie.

Tyynyliina mustana levinneestä ripsiväristä,

poskia kirvelevät kyyneleet.

Tärisyttää se käsiä, mutta ei silti tiedä

minne ne iskisi.

Kun luulet, että nyt se on ohi,

mielesi kiusaa sua vähän lisää

tuo mieleesi ne asiat uudestaan

ja alat taas rääkymään.

Haluat itkeä ääneen. 

Huuda huuda! Rääy paska!

Ota se tyyny, huuda se siihen. 

Se on jo kuolassa, kyynelissä

ja likainen. 

Itkupilli. Päänsärky lopuksi

on sulle ihan oikea palkkio.

Hiljaisuus tappaa

Tuntuu, että osa musta olisi pelkkää katoavaa usvaa. Mihin katosin? En löydä minua enää itsekkään. Sinäkään et nää minua kokonaan, et puhu mulle.

Mua pelottaa ja ahdistaa, tuntuu pahalta. Ahdistus on niin syvällä sisällä, että se sattuu. Ihan kuin sisälläni olevat sisuskalut olisi kierretty ympäri rautalangalla. Mä haluaisin tietää mitä nyt tapahtuu, mutta en tiedä. Mulla on ikävä ja suru ja huoli. Mihin me ollaan menossa? Eikö me ollakkaan menossa minnekkään? Sä pelotat mua hiljaisuudellasi. Ihan kuin olisit jo mennyt ja keskustelisin vain jälkeen laahaavan varjosi, muistosi kanssa. En halua sanoja, haluan läsnäoloa. En saa nyt enää edes kumpaakaan.

Suljin eilen silmäni ja näin sun kasvot. Miten hyvältä tuntuikaan kuvitella sut siihen. Olen huolissani.



Jos kosken käteesi, me räjähdämme molemmat
jos auon suutani, se liekkiin leimahtaa
jos kuljet kanssani, me eksymme varmasti
jos lausun nimesi, se vieras nimi on

Niin kappaleina sinä olet,
niin kappaleina
niin kappaleina tässä maailmassa
niin kappaleina minä olen,
niin kappaleina
niin kappaleina tässä maailmassa

Kun tulet ylleni kuin leimuava lippumeri
kasvosi, vannon, toisiin jatkuvasti vaihtuvat
ilme vain pysyy, kun suusi vääntyy auki
vertako lie tuo, mikä valuu ylle maiseman?

Rakkaimpani

Mä en tiedä, onko kukaan mun aikaisempi lukija huomannut, että mun ihmissuhteet on yksi iso sekava möykky, mutta nyt aion oikeasti avata fiiliksiäni tähän aiheeseen liittyen. Oon niin epäselvä ja sekava ihan itsellenikin, puhumattakaan muista.

Mun on ollut vaikeaa aikaisemmin sitoutua ihmisiin ajatuksen tasolla. Mulla on ollut tosi moniin ihmisiin sellainen omituinen ohittava suhtautuminen, aivan kuten kirjoitin eräässä runossanikin;

Jos koputat ovelleni, voin kutsua sinut peremmälle. 

Mutta en voi laittaa ovea kiinni perässäsi, 

enkä sulkea sinua huoneeseeni. 

Olet kuitenkin kohta lähdössä, 

tulit vain käväisemään hetkisen.

Pelkään usein ihmisten hylkäävän mut vain sen takia, että ihmisillä muka olisi tapana tehdä niin. Aivan kuin se olisi se ihmisluonto; hylkääminen. Mun pitäisi opetella tosiaan siihen, että muuttaisin suhtautumistani ihmisiin. Ei kukaan pysy, jos en anna sen pysyä. Jos en halua sen pysyvän, en voi saada sitä pysymään.

Olen tehnyt väärin monia ihmisiä kohtaan vain sen takia, että ajatuksissani he ovat jo menneet, ennen kuin oikeastaan edes olivat ehtineet kunnolla tulla elämääni. Kukaan ei ole mulle kertakäyttötavaraa, jokaisella henkilöllä ja kohtaamisella on mulle merkitys. Jokainen ihastuminen on ollut tärkeää ja kipeää, aitoa. Olen kuitenkin käyttänyt joitain ihmisiä hyväkseni vain saadakseni siitä jotakin hyötyä itselleni ja tekisin nyt mitä vain, että voisin poistaa sen tuskan mitä silloin olen aiheuttanut jollekkin. Mä en ollut silloin tarpeeksi kypsä käsittämään, kuinka todellisia ja aitoja yksilöitä me kaikki ollaan. Ihania, täydellisiä, rakastettavia ihmisiä. Kenenkään ei kuulu olla juoksupoika tai ovimatto jollekkin toiselle, vaan oman elämänsä kunkku ihan vain itselleen. Tästä lähin mietin tekojani ja sanojani tarkemmin. 

Mua alkaa surettaa joka kerta kun mietin niitä virheitä, mitä ihmisten kanssa teen. Miten toimin sellaistakin ihmistä kohtaan, josta oikeasti ja aidosti pidän? Mä hössötän, painostan, huolestun ja jankkaan. En kestä epätietoisuutta. Vaistoan usein huonoja ajatuksia tai yleistä huolestuneisuutta ihmisessä ja sellainen saa mut aivan pois tolaltani. Joskus mun luulot on vääriä ja saan kaikki asiat sekaisin sillä, että kyselen ja hössötän ilman todellista aihetta. Mitä mun pitäisi tehdä? Auttakaa mua. 

En halua omistaa ketään, enkä halua kenenkään luulevan voivansa omistaa mut. Mä olen vapaa sielu, lapsisielu. Haluan rakkautta ja välittämistä, ystävyyttä ja kaikkee sellasta! Joskus vain en ymmärrä, miksei mulle puhuta jos asiat on jotenkin vinksallaan. Olen utelias ihminen, tosi paljon uteliaampi kuin monet ystäväni esimerkiksi. Kyselen ihmisiltä asioita, jotka eivät välttämättä kuulu mulle. Joskus ne vinksallaan olevat asiat on niitä, jotka ei kuulu mulle, vaikka ne tosi pitkän mutkan kautta epäsuorasti muhun vaikuttaisikin. Ja mä pyörin tuskaisena, epätietoisena, varmana siitä, että minä olen kaikkeen syyllinen. 

Haluaisin vain pystyä luottamaan. Haluan elää päivä kerrallaan ja olla miettimättä huomista. Mutta huominenkin on päivä! Ja sekin pitää elää! Ja vaikka kaikkien elämä voi päättyä silmän räpäyksessä, on oletus kuitenkin se, että elän täällä vielä huomennakin. Mun on pakko elää päivä kerrallaan, ihan vaikka tahtoisinkin toisin. Minuutti on minuutti, tunti on tunti, päivä on päivä. Ei ne muutu, lyhene, pitene tai sulaudu. Aina tulee aamu, aina tulee seuraava aamu. Mä haluan luottaa siihen, että mun elämässä tulee olemaan jotakin pysyvää. Ei kukaan voi tietää huomista, mutta voi tahtoa ja ajatella sen olevan tietynlainen. Todennäköisesti siitä tulee sellainen. Haluaisin ottaa askelia, aika pieniä tosin, mutta edetä kuitenkin jollain tavalla elämässä ja ihmissuhteissa. Mä en ole ikuisesti nuori. Tää hetki on vain kerran mun elämässä, ja ne ihmiset ketkä tällä hetkellä mun kanssa tätä hetkeä käy läpi, ovat erittäin tervetulleita jäämään. Näin en ole sanonut kovin montaa kertaa aikaisemmin, mutta ihmiset, te teette musta onnellisen. Jos menettäisin nyt yhdenkin teistä, tietäisin olevani epäonnistunut taas. 

Sateinen syksy ja minä

En ole jaksanut pitää blogiani pystyssä pitkään aikaan. On mennyt monta kirjoittamatonta kuukautta aivan yhtäkkiä. Elämä on jännittävä seikkailu, enkä siltikään koe olevani tarpeeksi reipas kirjoittaakseni.

Asun edelleen Turussa; minnekkäs täältä katoaisin? Elän ihanassa kodissani, jonne muutin kesäkuun alussa. Naapurit ovat outoja ja hiljaisia, ei ne paljon mulle puhele, vaikka tervehtisin. Luulen, että seinänaapurini on kuuro ja käytävän toisella puolella asuva naapuri jokin vähän enemmän laitapuolen kulkija. He eivät tahdo tulla hissiin kanssani, vaan kävelevät mieluummin portaita. Tunnen itseni jopa vähän laiskaksi, koska kävelen rappuset vain harvoin ja naapurini kuitenkin juoksevat ne ylös samassa ajassa kun itse kuljen hissillä.

Syksy tuli nopeasti ja se on ollut sateinen, aivan kuten kesä ja kevätkin olivat. Haluaisin riehua ulkona ja kerätä oksia, mutta joka paikassa on märkää ja kylmää. Yhtenä iltana kun olin iltakävelyllä sateen jälkeen, jalkoihini ritsähteli jotakin outoa. Ne olivat kotiloita, etanoita, joita vahingossa tallasin. Kymmeniä. Jotenkin tuntuu, etten haluaisi enää suorittaa enempää noita vahinkomurhia, jotka saavat mut melkein oksentamaan, joten ajattelin pysytellä kotona. Odotan talvea ja pimeyttä, lunta ja pakkasta. Odotan uutta kevättä ja kesää. Tästä vuodesta tulee erilainen, sellainen omituinen ja hidas, kelluva vuosi. Kohta on joulukin! Tänä vuonna lähetän paljon joulukortteja, koska aikaisempina vuosina olen jättänyt lähettämättä.

Mulla on ikävä mun isää, ei olla nähty kohta vuoteen. Mitähän sille kuuluu? Onko taas uusia puita kaadettu pihalta, ketä siellä nykyään asuu, tulviiko joet sielläkin? Olemme olleet huonoja toisillemme; huono tytär ja huono isä.

Vaihdoin mikron ruokapöytään. Ihastuin tyttöön. Virkkasin isoäidin neliötä ja sekoitin päätäni. Keräsin nokkosia. Olo on aika hidas ja vähän haikea. Aivan kuin olisin unohtanut osan kirkkaudestani jonnekkin matkoillani. Veljenikin lähtee kohta kauas, muuttaa toiseen maahan. Jääkö mulle ikävä? En tiedä. Mekin oltiin huonoja toisillemme, huonot sisarukset. Luulin meitä erottamattomiksi, mutta ikävä kyllä, pärjään paremmin yksin. Kaikkea ei anneta anteeksi, eikä kaikkea saada anteeksi.

Kurotus

Tunnen tieni, olenhan kulkenut tätä aiemminkin.

Mutta ystävät, jotka kulkevat kanssani, ovat vaihtuneet.

Pitäisikö vain pysähtyä hetkeksi ja odotella. 

Jospas joku tuttu tulisi vastaan.

Mutta hei! Tämähän on minun tieni, minun tehtäväni 

kulkea se loppuun! Täytyy unohtaa kaikki muut.

En taida odotella. Enkä valitse kenkiäni jonkun
toisen kulkijan tahdon mukaan. Astelen vaan.
Katselen. Kuulostelen. Elän.