Kaloripommi

Kun laihduttaa ja laihduttaa
ja hitaasti huomaa tuloksen,
on edelleen reidet kuin pylväät
ja perse Turun aluekartan kokoinen,
sitä vaan tulee miettineeksi,
että mitähän järkeä tässäkin on?

Miten paljon lihottaa
yksi kurkkupastilli,
entä kuinka paljon vaikuttaa
ne omega3-kapselit?

Voinko juoda lasin vettä,
kasvattaako sekin rasvakudosta?
Nään kaloreita kaikkialla,
jopa tässä hengitysilmassa.

Angst.

Mä olen valtava.

Valtavan ruma.

Rumaakin lihavampi.

Lihava paska.

Paska ja huono.

Huono ihmisenä

koska ihminen, joka on lihava

on aina ruma.

Ja ruma on aina huono.

Olemassa

Kun aurinko täällä käy nukkumaan

nään piirteesi horisontin takaa

Mut vaikka nyt lähtisin juoksemaan
ja koittaisin hymyäsi tavoittaa
ei pellot sun nimeäsi yllään kanna
oot yhä kaukana, kuin toisella planeetalla

Mut ei sellaista matkaa, jota vuokses en kulkisi,

tai sellaista vuorta jonka yli en kiipeisi,

ole olemassakaan.

Eikä hengenvetoakaan ilman ajatusta sinusta,

ei askeltakaan ilman ikävää ja surua,

ole olemassakaan.

Vaellan vaikka maailman ääriin, aivan sama
kunhan edes jonakin päivänä sinä
olisit mulle olemassa.

Ruma ilkimys

Ja sit ku mä huomasin
että sä olit aikas vitusti lihonut
sen jälkeen mitä kaikkee paskaa mulle olit tehnyt,
mä hypin riemusta!

Koska ulkonäkö on sulle aina ollut
''vaan kulissia''
ja viimein sekin näytelmä
alkoi reunoistaan repeilee
eikä auta vaikka jättäisit ahmimatta
suklaalevyn tai kaks,
koska päivä päivältä
jopa sun sielus muuttuu
aina vaan rumemmaks!

Ja kun mä katon peiliin nyt todetakseni
että mähän näytän ihan helvetin hyvältä,
voin olla rehellinen,
et oon sitä kaikkea niin ulkoa kuin sisältä.

Taas koruja

Postiluukku on joskus tosi kiva juttu. Mun korutilaus tuli tänään ja ajattelin nyt tehdä jatkoa edelliselle korupostaukselle, jossa kerroin parista uudesta korusta, jotka hankin silloin. (ko. postaukseen tästä)

Oon ihan jäätävä koruhullu ja pidän erityisesti värikkäistä, näyttävistä ja isoista koruista. Pienetkin on ihania, mutta niitä pitää vaan olla aika monta sitten. Ostin netistä uusia rannekoruja, lisää venytyskoruja (venytän vasempaa korvaani 12mm kokoisen reiän ja tällä hetkellä tilanteeni on 6mm lol :3 ), sormuksia ja uuden, oikean kokoisen tapin tuohon ylähuuleen, jotta saan siihen vihdoin oikean kokoisen korun. Tähän asti siinä on ollut ylipitkä aloituskoru. Oon myös ostanut kirpputoreilta koruja.


Sormuksia. Pöllösormus, keltainen puusormus, sateenkaarisormus ja vasemman kuvan alarivin vasemmanpuoleinen pikkusormus on tilattu netistä, loput neljä ostin kirppikseltä 20snt/kpl.

Ihana kaulakoru, joka muistuttaa hieman Fatiman kättä.

 Rannenauhoja.

Puinen rauhanmerkki, ihihii!

Ruskea puuvillainen rannekoru.

Aikaisemmin oon ostanut netistä venytyskoruja ja kun korva on venynyt tarpeeksi, laitan siihen tällaisen korun.

For those who once made me happy

Tän postauksen ideana on muistella kaikkia vanhoja ihastuksia/heiloja/vastaavia biisien muodossa. (Ei oo paremmuusjärjestys, enkä etene missään aikajärjestyksessä.) Enjoy! ♥ ♥ 

Today I feel like a filter paper.

Vincentillä oli nimipäivät 3. toukokuuta ja mä olin unohtanut ne! M sanoi maininneensa kerran, että Vinskillä on nimipäivät, mutta en mä sellaista muista kuulleeni. Tein Vinskille kuitenkin vähän myöhäisen nimipäiväkakun ja se on banaanilla täytetty omena.

Ajatuksissani oon vähän sekavilla mielin (toisaalta, milloin sitä en olisi sekavilla mielin?). Istuin eilen illalla Aninkaisten sillan alla ja kuuntelin kaikenlaista sellaista musiikkia YouTubesta, mitä en ole kuunnellut oikeestaan koskaan. Esimerkiksi kaikkia sellaisia artisteja, joiden musiikkia olen jopa inhonnut, kuten Kaija Koo, Jesse Kaikuranta, Mikael Gabriel ja Erin. Eihän nämä artistit mua vieläkään sytyttäneet ja hyvä niin, mutta sanoitukset jotenkin antoi mun päänsisäiselle monologille puheenaiheen. Ja mähän juttelin, juttelin uuvuksiin saakka minun itseni kanssa. Musta tuntuu, että joku tunnealue musta on pimentynyt ihan täysin, enkä tunnista enää mitään, että miltä musta tuntuu. Ja mulla alkaa olla sellainen olo, että mä olen koko vuoden jumittanut sekavissa tunteissani ja yrittänyt kovasti seurata itseäni ja tehdä miltä TUNTUU, mutta vit*u, en mä osaa sanoa, että miltä tuntuu! Miltä ihmisistä yleensä tuntuu? Mitä vaihtoehtoja mulla on, mitä mä edes voisin tai saisin tuntea? Okei, tehdäänpä listaa. Lista vois helpottaa mua, kuten monesti aikaisemminkin. (Listoista kertovaan aikaisempaan postaukseen täältä).

- Musta tuntuu oikeesti ihan sairaan hyvältä ja onnelliselta, että kesä tulee. Oon odottanut tätä koko pitkän kevään, kun oon seuraillut talven poistumista ja kevään saapumista.

- Oon helpottunut, koska oon saanut kaikki velvoitteet päätökseen ja mun elämässä alkaa vihdoin uusi lehti, eikä tarvitse enää jumittaa vanhoissa tekemättömissä töissä. Mä olen nyt saavuttanut jotain ja oon helvetin ylpee!

- Mua turhauttaa mun runot ja olot ja ajatukset. Musta ihan oikeesti tuntuu välillä, että mä oon ihan turtana. Mä vaan oon joku suodatin, jonka läpi kulkee kaikenlaisia asioita ja sitten vaan osa niistä jää tähän suodattimeen kiinni. Useimmiten se on sitä paskaa, eli en saa kiinni mistään kun en tajua mitään tai pysty keskittymään yhtään mihinkään.

- Mua huolestuttaa työkkäriin meno, syksy ja kaikki. Mitä hittoo mä teen. Mä en oo valmis työelämään. Ajatus ahdistaa mua enemmän ku mikään tällä hetkellä, enkä tiiä mitä teen ja tää onki itseasiassa yks isoimmista mustista verhoista, joka mua varjostaa.

- Mä oon tyytyväinen mun asuntoon.

- Mä oon iloinen Vincentistä, vaikka se aiheuttaakin mulle tosi paljon huolta. Mua pelottaa, ettei se ole onnellinen lemmikki, vaikka hoidankin sitä hyvin, eikä ole periaatteessa mitään syytä, että se olisi onneton. Haluan vaan Vincentille parhaan mahdollisen loppuelämän mun luona, ettei sen tarttisi kärsiä yhtään ja että se voisi elää mukavaa kanielämää vielä monta monta vuotta. Ja mua pelottaa, että jos se sairastuu, enkä osaa tunnistaa sen sairautta, ennenkuin on liian myöhäistä. 

- Mä aloin laihduttamaan ja oon muuttanut mun strategiaa. Tällä kertaa en ota paineita ja oon tosi toiveikas. Oon aina edennyt samalla tavalla ja siitäpä syystä oon tehnyt aina myös ne samat virheet, enkä oo koskaan edennyt mihinkään. Tällä kertaa mä olen päättänyt lopettaa voivottelun, että olenpas ruma ja äää kaikki tuijottaa koska oon kauhee pallo jne. Alan käyttäytyä  kuin olisin jo sellainen, millainen haluaisin olevani. Ja mä oon kävellyt ihan hurjasti joka päivä ja syönyt kuin lintu. 

- Mua ahdistaa aika paljon läheisyys tällä hetkellä ja tämän asian kanssa kosketuksissa olevat ihmiset toivottavasti tietävät tämän ongelman jo. Mulla on just nyt ihan helvetin kova tarve pystyä päättämään ihan tarkalleen, millon mun kroppaan osuu jonkun toisen kroppa tai sen osia ja milloin ei. Ja tähän ei vaikuta yhtään se, kenestä on kyse. Mä tartten vapautta ja omaa tilaa, tuntuu ettei mun keuhkotkaan toimi, jos mun ympärillä ei oo vähintään puolta metriä ilmaa joka suunnassa. Mua pelottaa, että tää loukkaa joitain ihmisiä ja siksi tää aiheuttaa mulle tosi paljon ristiriitaisia tunteita, koska mulle tulee tästä huono omatunto. Mä oon jotenkin ehkä hypännyt liian nopeasti uusiin tilanteisiin ja nyt mulle on vasta tullut se olo, että mä olen mä, enkä palanen jotakuta toista. 

- Mä haluun mennä jonnekkin telttailemaan ja siihen liittyy kova kaipuu, innostus ja jännitys.

- Tää on outoa, mut tällä hetkellä mulla ei oo sellanen olo, että mä olisin masentunut ja että haluaisin jonkun pitävän musta huolta ja silittelevän mua läpi yön. Musta tuntuu, että mä oon jotenkin paljon puhtaampi negatiivisista tunteista kuin aikaisemmin. Oon muutenkin ihan pirun toimelias ja sehän kuuluu mun omaan luonteeseen! Haluun tehdä kaikenlaista ja mieluiten montaa juttua yhtä aikaa. Onnellista huomata, että jaksan säheltää taas kuten aina ennenkin, vaikka valmiiksi vieminen onkin vaikeeta edelleen. Mut se ei haittaa mua. 

- Mun elämä on yllättävän tasaista tällä hetkellä ja oon iloinen siitä, että jaksan ja haluan tehdä asioita ilman valtavia ponnisteluja. 

- Kaupassa käynti ei oo enää ongelma, vaikka laskeskelen rahojani turhan paljon vieläkin. Mun pitäisi vaan ottaa se asenne, ettei mun oikeesti tarvi ostaa jotain joka päivä, tai saan ostaa, jos haluan. Mulla on tosi pienet tulot, mutta oon oppinut elämään niiden kanssa. 

Okei apua tää lista jatkuis loputtomiin jos ottaisin vielä kolmannen kupin kahvia ja jatkaisin tämän pohtimista. Mut hei, mulle aukeni tää tilanne ihan uskomattoman paljon tän ansiosta! Voi juma, tää oli niin hyödyllinen kirjoitus.

(Loppuun vielä kuva, jossa yritän ottaa kännykkää pois ystäväni kädestä, ettei hän kuvaisi minua enää.)

Ihastuksissani kirjoittelemaani

Kaivelin mun arkistoja tänään ja löysin tällaisen runon. Oon kirjoittanut tän eräälle ihmiselle (vaikka en kyllä koskaan näyttänyt sitä hänelle) ja olen tehnyt tämän runon pohjalta yhden toisen runon ''Inhokki ihmiseni aamutee'', joka muistuttaa tämän runon yhtä osaa. En ole koskan tykännyt tästä runosta, mutta nyt se jotenkin tuntuu aivan suloiselta.

Kuulin äänesi taas eilen.

Se kuulostaa metsän huminalta.

Se kuulostaa lämmöltä ja

on kuin kaiku vastaisi jollain

tapaa kaikkeen, mitä sanon. 

Voisit puhua tai olla hiljaa,

kuulen sinut aina. 

Tiedän sinun olevan

vain yksi hyvä tyyppi. 

Mutta perhoset vatsassa

kertovat kyllä jotain.

Saat pääni pyörimään

ja aina kävellessäni ajatuksissani
jaloissani pistelee. 

Ja siitä syystä musta tuntuu siltä,
että tahtoisin karata sun kotiisi,
odottaa sua hiljaa.

Ja kun vihdoin palaat

väsyneenä matkoiltasi,

olisin sinua vastassa.

Tein sinulle teetä appelsiinin kuorista,
pienistä metallinpaloista.
Lusikalla sekoitin, jotta liukenevat teehesi

ne muutamat iloiset ja surulliset kyyneleeni.
Vahingossa karkasi keitokseen
myös minun oma ääneni.

Juopa nyt ja kuule

kuinka pinnan alta sinulle kuiskin. 

En tiedä mitä ajattelet
mutta toivoisin hurjasti niin
ettei sinun tarvitsisi pelätä läsnäoloani,
vaikka välillämme paukkaakin tää ikäkriisi.
Ja ettei sinun tarvitsisi hiljaa todeta,
että minä muka olisin
sulle ihan liian nuori
vielä huomennakin.

Talot ulkona epätotta.
Oloni sisältä kevyt,
ulkoa raskas.

Tuo talohan on nukkekoti!
Nyt sen ymmärrän.
Olisipa minullakin tuommoiset
ikkunan puut, tornit ja
palotikkaat.

En sanotuksi saa,
vaikka niin paljon
haluan sinulle kertoa.

Nipistän itseäni,
henkitorvea kutittaa.
Voi kuinka sisuskaluni
kuplivatkaan!
Kuin höyhenen olisin hengittänyt,
nyt ikuisesti se minua
piinaa ja sisälläni kutiaa.

Sammutetaan valot,
ollaan hiljaa.
Tiedän, päättyy tääkin
terapiaistunto aikanaan.

Kertomus eilisestä

Mä katselin aamulla ikkunasta ulos haikeana, kaipaavana. Aurinko paistoi ja puiden oksat heiluivat kevyessä tuulessa, naapurin ukko istuskeli pihakeinussa. Mikä mahtava päivä! Mutta mähän istun edelleen sisällä, vaikka kello tuleekin jo yksitoista, sillä tietokone tuntuu jumittaneen minut tähän istuvaan asentoon jo yli tunniksi.

Surffailin netissä ja vilkaisin välillä ulos. Siitähän mä olen koko talven haaveillut, että pääsisin ulos reppuni kanssa, pikku shortsit jalassa ja hiukset aukinaisina juoksentelemaan ulkona ja erityisesti yhtä tiettyä metsäpolkua, jonka olen nähnyt, mutta jota pitkin en ole kävellyt. Inhotus itseäni kohtaan kasvoi vain kun muistelin kaikkia pikku-unelmia, joita tein talven aikana itselleni.

Löin läppärini kiinni, sillä mua alkoi vituttaa oma saamattomuuteni. Tässä mä lipitän jo kylmennyttä aamukahvia paskanen yöpaita päällä! Selkääkin alkaa jo jumittaa tämä ällöttävä oleminen. Puin päälleni ja pakkasin reppuuni takin, toiset kengät, vesipullon ja piirustusvälineet. Tuntui, että tästä se elämä taas alkaa. Olin niin täynnä intoa!

Lähdin kävelemään kaupungista poisäin ja kuuntelin hauskoja kesäisiä biisejä astellessani onnellisena kävelytietä pitkin. Halusin tuntea kaikki pikkuruiset hiirenkorvat sormissani ja hengittää sisään kesää, puhaltaen joka henkäisyn lopuksi talven ikävää ja synkkyyttä ulos itsestäni. Mä en nähnyt, enkä kuullut mitään muuta kun kaiken sen ihanan ihanan kesän mun ympärillä. Keräsin kukkasia ja vilkuttelin autoilijoille, niin onnellinen mä olin.

Kävelin aika kauan ja lopulta mä löysin sen polun, jota olen katsellut joskus vuosi sitten, että ''tuosta mä vielä kävelen'', enkä koskaan kävellyt. Vaihdoin kengät ja aloin nousta loivaa mäkeä pitkin metsään. Puunrunkoja makaili siellä täällä, aurinko teki pieniä valoisia laikkuja maanpintaan ja lintujen laulu kuului mp3-soittimeni läpi. Otin kuulokkeet korvilta. Polku johdatti minua ylemmäs ja kuulin, kuinka autojen äänet vaimenivat pikkuhiljaa ja katosivat lopulta kokonaan. Muistin lapsuuden kesän, kun käveltiin mökille pientä koivujen reunustamaa polkua. Nyt musta tuntui aivan samalta. Nuorenin yhtäkkiä ja olin taas aivan jäätävän utelias ihan kaikkea kohtaan!

Polku johdatti aivan sairaan upeaan paikkaan, hiekkamontun reunalle. Ympäristö muuttui aavikkomaiseksi, sillä hiekkaa oli joka paikassa ja aurinko porotti kuumana. Näin mäessä vanhan ruosteisen polkupyörän ja ajattelin, että kukahan sen siihen on aikoinaan jättänyt ja harmittikohan häntä, että pyörä oli jäänyt lojumaan ja siitä oltiin pöllitty pyörät ja ketjut. Istahdin kiven päälle ja join vettä, paljon vettä. Ihana kesä! Jonkin ajan päästä jatkoin matkaani eteenpäin ja päädyin takaisin tien varteen bussipysäkille. Katsoin aikatauluja ja onnekseni pian tulisi bussi, johon hyppäisin, jotta pääsisin jollekki toiselle seikkailulle.

Aamukahvit on elämäni tärkein kahvihetki.

Ensimmäinen yksinäinen aamu pitkiin aikoihin.

Nautin pitkästä kuumasta suihkusta ja uusista pesusienistä, joilla pesin pois eilisen pahan mielen ja kyynelten levittämän meikin poskilta.

Ostin kahvia eilen (sillä euroshopper -kahvia ei voi kutsua kahviksi) ja nautiskelen tässä ensimmäistä kupillista. Miksi mä tarvitsen kahvia joka ikinen aamu? Mä en ees joskus tykännyt kahvista, mutta silti aloin sitä juomaan. Mä aloitin kahvinjuonnin aika hassussa tilanteessa. Oli jouluaatto joskus vuonna viis ja minä sekä veli oltiin lähdetty äidin luokse Korsoon viettämään perhejoulua. Söin itseni ihan ähkyyn illalla, joten pyörin yöllä sohvalla monta tuntia mutten saanut unta millään. Jossain vaiheessa nousin ylös ja menin keittiöön hengailemaan, koska en vaan saanut unta. Sitten äitin miesystävä tuli sinne myös ja sanoi, ettei hänkään saa unta. Sitten äitikin tuli. Ja ne keitti kahvit ja kysy multa, juonko mä. Ja mä vaan sanoin joo, vaikken ollut aikaisemmin juonut yhtä kokonaista kupillista. Siitä se alkoi.

Mä kattelen ikkunasta ulos ja siellä paistaa aurinko ja puissa on vihreet lehdet. Mun piti eilen ostaa teltta, mutta en löytänyt mitään hyvää, joten kai mä sitten meen mun viidentoista euron festariteltalla tän kesän. Oikeestaan mun piti aluks ettii siihen joku ulkosuoja, koska siin ei ole, mut sit sitäkään ei löytyny. M ehdotti pressua ja joo o, joo o, nyt se yhtäkkiä tuntuukin hyvältä vaihtoehdolta, vaikka aluks sanoin ei.

Mun pitäisi taas tehdä Liinan keittiössä -postaus, mutta kaikki aiheet, mitkä mua kiinnostaa, on vähän kyseenalaisia. Esimerkiksi erilaisten tupakointivälineiden rakentelu tai vastaavaa (Space Cakes?). Toisaalta, mun jääkaappi on sulanut umpeen pakastinlokeron osalta... jos sen vaikka sulattais? Venlakin toi Oliver -rotan hoitoon toissapäivänä, ehkä me voitas hänen kans vähän värkkäillä jotain. Tai Vincentin kanssa. (Mä muuten kelasin, millasia nimiä ruotsalaiset antaa luppakorvakaneilleen. Többan? Lars? Knutte? Pontus?)

M otti musta kuvia eilen, kun tarjosin aamukahvit teboililla. :)

Ja M!

Ps. Pakko hehkuttaa, että mun blogissa on nyt 10 000 kävijän raja mennyt rikki! 

Kosto

Kerroit mulle joskus 

et on olemassa sellanen lumottu puu

jonka lehdiltä putoilee 

kaikki koskaan itketyt kyyneleet.

Ja että sen kaarnasta valuu kultaa

ja oksilla riippuu kaikki ihanat unet

joita koskaan on ihmiset nähneet.

Sanoit paljon kaikenlaista,

että missä sijaitsee se mystinen puu

ja mä odotin hiljaa, 

kunnes tajusin,

et mähän tiedän sen puun!

Se, jonka oksalla on se yksi lintu

joka ei tee muuta kuin säksättää.

Yksinäisyyttäänkö se itkee?

Ja mitä tehdään sillä kullalla

joka tulee sieltä kaarnan alta?
Et oo täällä enää vastaamassa.

Mun on tosi vaikeeta myöntää nyt

että oikeestihan mä tiesin kokoajan,

ei sitä puuta enää oo olemassakaan.

Se olit sä, joka iskit sen vitun ruman kirvees

siihen ihanaan siniseen puuhun,

josta mä tykkäsin niin kovin.

Ehkä siksi laskettiin sinunkin ruumiisi

tuhkana mereen lillumaan. 

Sun purkki ei oo mun purkki, siks mä en voi sitä avaa.

Mietitköhän sä koskaan,
että piilotat itsesi tyystin
tuohon typerään
epäonnellisuuden kuplaan.

Mua nyppii ihan
kun lueskelen sun juttujas.
Mitä ihmettä sä kelailet,
vai kelailetkohan sä yhtään mitään?

Oot sulkenu pääs ja tunteet
pistäny mieles pikku purkkiin.
Ja saanko kysyy ihan nopeesti vaan,
(koska aattelen vaa sun omaa parast)
että milloinkohan sä sen pikku purkkis avaat?

Super-Sunnuntaina mietiskeltyä

Mä pohdiskelin tässä omaa identiteettiäni ja olotilaani, ja tästä pohdinnasta syntyi tällainen runo.

(Mä esimerkiksi pelasin tosi aktiivisesti FarmVilleä facebookissa ja ihmiset oli aina ihan raivona mun pelipyynnöille. Oon aina vittuuntunut itekin noista pelipyynnöistä, ja nyt syypää kaiken takana onkin aina MINÄ!)

Mä oon joskus aika säälittävä,
mä mokailen, kuule eihän pää jätä?
Järki jos tästä vielä pahasti huononee,
ei oo varmaa se et mihin suuntaan huomenna meen.

Yhest asiasta oon varma kuitenkin
että mulla oli suunnitelma ja luonnoskin
mutta mä tartuin vaan kynään, en toimeen
ja siks jäikin lähtemättä kylästä toiseen.

Enkä oo koskaan tavannu ihmistä,
jolla olis oikeesti näin paljon finnejä.
Mitä ihmettä pitäs tehdä,
että näyttäis aina ihan helvetin hyvältä?

Ja kuinka monet oikeesti luulee,
et musta on "vaikka mihin kuule"
ja et mä vielä jonakin päivänä
tuun tekee jotain muutaki ku tätä.


Mun läppäriki on useimmiten aika säälittävä,
koska siitähän puuttuu ihan kokonaan toi ärrä.

Eilen illalla mietin
et mitä ihmettä mä tääl teen?
En pysty tehdä yhtään mitään
yhtään minkään eteen.

Onko olemassa merkitys,
se joku suurempi tarkoitus
vai tuotettiinko meidätkin
kuten tuotetaan broilerit ja porsaatkin?

Onko olemassa huonompi ja parempi?
Ihmiset ne tekee itsestään kulutustavaraa.
Kumpaanhan joukkoon mä kuulun?
Orjiin vai johtajiin?
Vai olisko kuulumatta kumpaankaan
jos haistattais paskat
ja kävelis ohi vaan..

Rapistuu

Ymmärrystä vailla
aikuisten lailla,
päätöksiä päätöksiä
ilman vastuun tajua.

Ja seurata saamme
kun vähitellen rapistuu,
on kyyneleitä poskillamme
vaikka ilmeetön on suu.

Joskus oli vapaus
ja se vapaus on edelleen
mut ei se tunnu enää samalta
sillä ihan pian tapahtuu;
asfalttiteitä kaikkialle ja kaikkialla
metsien tilalle rakentuu.