Ihastuksissani kirjoittelemaani

Kaivelin mun arkistoja tänään ja löysin tällaisen runon. Oon kirjoittanut tän eräälle ihmiselle (vaikka en kyllä koskaan näyttänyt sitä hänelle) ja olen tehnyt tämän runon pohjalta yhden toisen runon ''Inhokki ihmiseni aamutee'', joka muistuttaa tämän runon yhtä osaa. En ole koskan tykännyt tästä runosta, mutta nyt se jotenkin tuntuu aivan suloiselta.

Kuulin äänesi taas eilen.

Se kuulostaa metsän huminalta.

Se kuulostaa lämmöltä ja

on kuin kaiku vastaisi jollain

tapaa kaikkeen, mitä sanon. 

Voisit puhua tai olla hiljaa,

kuulen sinut aina. 

Tiedän sinun olevan

vain yksi hyvä tyyppi. 

Mutta perhoset vatsassa

kertovat kyllä jotain.

Saat pääni pyörimään

ja aina kävellessäni ajatuksissani
jaloissani pistelee. 

Ja siitä syystä musta tuntuu siltä,
että tahtoisin karata sun kotiisi,
odottaa sua hiljaa.

Ja kun vihdoin palaat

väsyneenä matkoiltasi,

olisin sinua vastassa.

Tein sinulle teetä appelsiinin kuorista,
pienistä metallinpaloista.
Lusikalla sekoitin, jotta liukenevat teehesi

ne muutamat iloiset ja surulliset kyyneleeni.
Vahingossa karkasi keitokseen
myös minun oma ääneni.

Juopa nyt ja kuule

kuinka pinnan alta sinulle kuiskin. 

En tiedä mitä ajattelet
mutta toivoisin hurjasti niin
ettei sinun tarvitsisi pelätä läsnäoloani,
vaikka välillämme paukkaakin tää ikäkriisi.
Ja ettei sinun tarvitsisi hiljaa todeta,
että minä muka olisin
sulle ihan liian nuori
vielä huomennakin.