Kertomus eilisestä

Mä katselin aamulla ikkunasta ulos haikeana, kaipaavana. Aurinko paistoi ja puiden oksat heiluivat kevyessä tuulessa, naapurin ukko istuskeli pihakeinussa. Mikä mahtava päivä! Mutta mähän istun edelleen sisällä, vaikka kello tuleekin jo yksitoista, sillä tietokone tuntuu jumittaneen minut tähän istuvaan asentoon jo yli tunniksi.

Surffailin netissä ja vilkaisin välillä ulos. Siitähän mä olen koko talven haaveillut, että pääsisin ulos reppuni kanssa, pikku shortsit jalassa ja hiukset aukinaisina juoksentelemaan ulkona ja erityisesti yhtä tiettyä metsäpolkua, jonka olen nähnyt, mutta jota pitkin en ole kävellyt. Inhotus itseäni kohtaan kasvoi vain kun muistelin kaikkia pikku-unelmia, joita tein talven aikana itselleni.

Löin läppärini kiinni, sillä mua alkoi vituttaa oma saamattomuuteni. Tässä mä lipitän jo kylmennyttä aamukahvia paskanen yöpaita päällä! Selkääkin alkaa jo jumittaa tämä ällöttävä oleminen. Puin päälleni ja pakkasin reppuuni takin, toiset kengät, vesipullon ja piirustusvälineet. Tuntui, että tästä se elämä taas alkaa. Olin niin täynnä intoa!

Lähdin kävelemään kaupungista poisäin ja kuuntelin hauskoja kesäisiä biisejä astellessani onnellisena kävelytietä pitkin. Halusin tuntea kaikki pikkuruiset hiirenkorvat sormissani ja hengittää sisään kesää, puhaltaen joka henkäisyn lopuksi talven ikävää ja synkkyyttä ulos itsestäni. Mä en nähnyt, enkä kuullut mitään muuta kun kaiken sen ihanan ihanan kesän mun ympärillä. Keräsin kukkasia ja vilkuttelin autoilijoille, niin onnellinen mä olin.

Kävelin aika kauan ja lopulta mä löysin sen polun, jota olen katsellut joskus vuosi sitten, että ''tuosta mä vielä kävelen'', enkä koskaan kävellyt. Vaihdoin kengät ja aloin nousta loivaa mäkeä pitkin metsään. Puunrunkoja makaili siellä täällä, aurinko teki pieniä valoisia laikkuja maanpintaan ja lintujen laulu kuului mp3-soittimeni läpi. Otin kuulokkeet korvilta. Polku johdatti minua ylemmäs ja kuulin, kuinka autojen äänet vaimenivat pikkuhiljaa ja katosivat lopulta kokonaan. Muistin lapsuuden kesän, kun käveltiin mökille pientä koivujen reunustamaa polkua. Nyt musta tuntui aivan samalta. Nuorenin yhtäkkiä ja olin taas aivan jäätävän utelias ihan kaikkea kohtaan!

Polku johdatti aivan sairaan upeaan paikkaan, hiekkamontun reunalle. Ympäristö muuttui aavikkomaiseksi, sillä hiekkaa oli joka paikassa ja aurinko porotti kuumana. Näin mäessä vanhan ruosteisen polkupyörän ja ajattelin, että kukahan sen siihen on aikoinaan jättänyt ja harmittikohan häntä, että pyörä oli jäänyt lojumaan ja siitä oltiin pöllitty pyörät ja ketjut. Istahdin kiven päälle ja join vettä, paljon vettä. Ihana kesä! Jonkin ajan päästä jatkoin matkaani eteenpäin ja päädyin takaisin tien varteen bussipysäkille. Katsoin aikatauluja ja onnekseni pian tulisi bussi, johon hyppäisin, jotta pääsisin jollekki toiselle seikkailulle.