Kuurosateita

Oltiin M:n kanssa ulkona, kierrettiin joen rantoja ja kirjoitettiin runoja.

Takanani virtaa joki,
sama joki, jota Joeksi kutsun.

Edessäni laulavat linnut,
samat linnut, joita Linnuiksi kutsun.

Kuurosateen hakatessa,
kuurosateen, jota Ikäväksi kutsun.

Säe kuin säe

Kertosäe
on kerto säe
vangittuna raitoihin

huonon muusikon takia
säe niin kuin kertosäe
vapautetaan harvoin.

Elämästä

Joskus on elettävä elämää,

ei käteen muuten mitään jää.

Joskus ulkoinen naurusi

on sisäistä itkua sielussasi.

Älä anna sen teitäsi vallata,

heivaa kaikki, mikä ei sua naurata.

Älä unohda sitä,

joka hengissä sut pitää,

joka aina katsoo perääs,

kanssas päänsä täyteen vetää.

Ruumarin puikoissa

Hitaasti lipuu yli risteyksen
melkein itsekseen, amerikanrauta.
Ruumarina - ruumisautona,
avaimet faijalta lainassa.

Kortitta nyt istun, en pelkääjän-,
vaan kuskin paikalla,
kädet hikisenä ratilla
jalat vain osittain polkimilla.

Heiveröinen on otteeni elämästä,
kun täysin miettimättä nostin kytkintä.
Tällä epätoivoisella tiellä
on joskus otettava riskejä.

Livahtamalla ruumarin puikkoihin
hyväksyn muutamia tosiasioita.
Kyllä selvästi minulle kerrottiin,
et enää voi painaa jarrua.

Opeta mua taas hymyilemään

näytä mulle siipes

ja kerro miten lennetään.

On mieleni voima uskomaton

vaan unohdin

kuinka sitä käytetään.

.

Kätesi hartioillani,
yllättäen.

En osannut odottaa
enkä sanoa juuri mitään.

Tunsin tuntemattoman
ensimmäistä kertaa.

Haluaisin antaa jotain herkkää itsestäni
mut se tuntuu oudolta, luonnottomalta,
jopa pahalta.

Miten sellaiseksi ryhdytään?
Sellaiseksiko vaan synnytään?

Salaa hiljaa yksikseni
vain niille,
jotka eivät pyydä.
Ja niille,
jotka eivät vaadi.

Te muut,
ymmärtäkää.

Herkkyys on kamalaa
jos se ei tule luonnostaan.

Rekkoja, letkassa.
Ne ajaa selvästi mua kohti,
mutta jotenkin kummasti
ne kuitenkin pysyy tiellä,
en jääkään niiden alle.
Ne menee ohitseni vauhdilla,
käännyn katsomaan niiden kulkua.

Asfaltti on kuiva ja kylmä,
ei lentele tällä kertaa pöly
vaan pikkukivet.
Rekkoja tuhottomasti.

Niiden ääni on kova,
en kuulisi edes omaa huutoani,
vaikka enhän jaksaisi edes huutaa.
En edes puhua, kuiskata.

Haistan ne,
haistan likaiset autot.
Ilmavirta melkein kaataa
minut ojaan kallelleen.

Tekisi mieleni
nostaa käteni pystyyn,
ottakaa minut mukaan.

Jatkan matkaani.

Toiset lähtee,
mutta toiset..


..toisten on pakko jäädä.

Ahdistaa katsella kaukaisuuteen,
sokeasti luottaa vain tulevaisuuteen.

Sydämenihän lyö juuri nyt,
ja nyt
ja nyt
ja nyt.

Silti vain odotan huomista,
ylihuomista,
ja petyn hiukan joka päivä
menneeseen eiliseen.

Ahdistaa katsella kaukaisuuteen,
olla niin juurtunut tulevaisuuteen.

Itseni vihollinen?

Ote sisälläni maalailevasta, hauskoja tarinoita kertovasta pikkutytöstä on kadonnut. Tunnen itseni yksinäiseksi tässä ajatuksettomuudessani. Kyllä, tämä on seurausta tekemästäni virheestä, jonka tein ahneuksissani, kokemuksenhaluissani ja tyhmyyksissäni. Haluaisin avata niin monia asioita elämässäni ja puhua niistä aivan uusista muistoista, joita päähäni putkahtelee päivittäin. En olisi muistanut asioita ilman tätä omituista mullistusta päässäni ja nyt haluaisin kertoa niitä ajatuksia jollekin. Paras henkilö tähän tietysti olisi juuri se, joka nämä asiat minun kanssani koki, eli tyyppi, joka on ollut rinnallani alusta asti. Veljeni siis. Olisi tosi kivaa kysyä ''hei muistatko tän ja tän, muistako sen kun tehtiin niin ja noin?'' jne. Meidän välit vaan ei ole olleet kovin lämpimät vuosiin, oikeastaan ollaan lähemmäs jotain hyvänpäivän tuttuja, jotka sanoo toisilleen ''moi'' törmätessään kaupassa ja siinä kaikki. Haluaisin toki olla hänelle enemmän ja tiedän, että veljenikin haluaisi. Ehkä vaan molemmilla on niin paljon paineita ja muita asioita elämässä, jotka on enemmän pinnalla (tai ärsyttää), eikä se kommunikaatio tai ystävyys onnistu. Miten surullista! Meidän perhe on tosi hajalla monessakin suhteessa ja vaikka olen yrittänyt korjata välejäni vanhempiini, isovanhempiini ja serkkuihini, ei se silti ole niin yksinkertaista pitää kaikkea koossa yksin. Kyllä me ollaan jonkun verran lähennytty äidin puolen lähisukulaisten kanssa ja se on ihanaa. Isästä ei oikein voi sanoa samaa. Jossain kaiken hymistelyn ja hyväntuulisuuden alla kytee niitä paskakekäleitä, joista varmasti se riidan liekki taas roihahtaa jossakin vaiheessa. Ihmiset on räjähdysherkkiä.

Elämäni on muutaman kuukauden takaiseen verrattuna täysin erilaista nyt. Tunnetasolla on tapahtunut jotakin, mitä en tarkkaan osaa määritellä tai nimetä, mutta minkä huomaan jokapäiväisessä elämässä. Musta tuntuu, että olen jotenkin kadottamassa taiteellista persoonallisuuttani ja muuttumassa joksikin ihan perusjampaksi, joka sulautuu massaan ja uppoaa systeemin syövereihin. Olin ennen tosi kapinahenkinen ja ihanan erikoinen ja nautin olla sellainen hyypiö. Se tuntui omalta ja tutulta ja turvalliselta. En tiedä miksi olen muuttumassa/muuttunut. Johtuuko sekin siitä hirveästä viikonlopusta vai jostakin ihan muusta? Haluaisin löytää itseni taas sellaisena, kuin joskus olin. Ehkä laihtuminen tekee tän muutoksen sisälläni ainakin osittain, koska se on elämäni kärjessä, tärkein asia, johon tähtään ja josta unelmoin joka päivä. Haluan saada unelmakroppani pian, vaikka se vaatikin vielä kovaa työtä. Varmaankin se, mitä nään peilissäni joka aamu, se, mitä alan pikkuhiljaa arvostaa, haluaa muuttaa minua tavallisemmaksi. Toisaalta tässä kun kirjoittaessani pohdin näitä juttuja niin tulipa mieleeni, että onkohan se suunta siltikään se tavallisuus? Mitä jos vain kuvittelen? Tavallisuutta ei sinänsä ole varmaan olemassakaan, koska jokainen on yksilö, minulla itselläni vain on tietty käry tavallisuudesta ja sellainen en ehkä haluaisikaan olla. Voisin päästä eroon kriiseistä, mutta niihin olen tottunut, vaikka ne varjostivatkin elämääni joka päivä. Ehkä jonakin päivänä vain unohdan, millainen olin, enkä nää itseäni muunlaisena kuin sellaisena, millainen olen sillä hetkellä. Ehkä se on vapautus tai sitten se on surullinen seuraus kaikesta, joka lamautti minut lopulta.

Tuntuuko sinusta koskaan, 

et millään haluaisi muuttua,

haluaisit olla vain itsesi lainen?

Tuntuuko sinusta ikinä siltä,

on vastakohtasi se kammopaikka,

jonne sieluasi et haluaisi asuttaa?

Oletko hävittänyt sisimpääsi?

Liikaa miettinyt kuortasi?

Tarttunut vain vähimpään,

mitä elämässäsi voit hyödyntää?

Kiellä minua puhumasta

Ikävöin sinun kosketustasi, jälleen.
Kylmää kättäsi kaulallani,
julmaa katsettasi kasvoissani.
Hampaitasi syvällä ihossani kiinni.
Olen ikuisesti sinun leikkisi,
ole kiltti, turmele minut ehjäksi.

Teet minut huutamaan, onnesta.
Saat minut itkemään, ilosta.
Ja mustelmat reisissäni,
kirkkaat naarmut kaulallani,
muistuttavat minua siitä,
kuinka hellä olit minua kohtaan.

Tulisitko luokseni nyt,
läimisit oikein kunnolla.
Ottaisitko minusta kiinni lujemmin,
pitelisitkö henkeäni puolestani.
Näytä minulle rakkautesi,
jota kipuna niin kauniina kaipaan.

Meneekö överiksi

jos laitan suuhuni

vain rippusen?

Juoksen ylös alas

rappuset,

kolmelta yöllä heräilen

ja lihaksiani keräilen,

jotta kuselle taas pääsisin.

Viidettätoista kertaa,

tähän vuorokauteen.

Kuljetko kanssani,

kun en enää jaksa

edes luomiani nostella?

Autatko ylös, 

kun lenkkitossun nauhoihini

kompastelen

ja salaa napostelen,

aina kun masentelen?

Teippaa kiinni jääkaappi,

potkase perseelle

''Kävele!''

ja muistuta,

tuntuu se kuitenkin aina

ihan helvetin hyvälle.

Kehotan sinua

Koskehan nyt huolella,
tunteet on tänäänkin vapaalla.
Suljen silmäni ja korvani
en nää enkä tunne,
kuinka kätes kulkee ihollani.

Kylmetyn jälleen
tästä syvästä inhostani
meitä molempia kohtaan.

Alan olla kyllästynyt
kehoani jatkuvasti loukkaamaan,
itseäni sinulle pakottamaan.
Oksettaa ajatellakin
miten paljon ajatuksia
teillä kaikilla mahtaakaan olla
minun rumasta ruumiistani.

Tired of seeing everything, tired of listening everyone but still speaking nothing

En ole sun terapiatuolisi,

en aamukellon soittosi,

en yksi ainutkaan kattila tai pannu

en ruokakaappi, en teekannu.

En tullut tänne paapomaan

vaikka liian usein niin luullaan.

Joo kyllä rikkaruohot kitketään,

ja toisten pyykitkin täällä pestään.

Vielä jäljet ryyppyjuhlien, jonkun toisen,

itkien siivotaan.

Ehkä syynä kuitenkin oli ne kolme maailman kuluneinta sanaa,

kaikki varmaan arvaa?

Yhtä paljon me kumpikin kärsittiin,

kun vanhemmat

hävisivät pelin.

Koukussa uusiutumiseen

Elämä on tällä hetkellä niin hektistä ja erikoista, etten oo oikeen ehtinyt istua alas päivittelemään tänne. On tullut tehtyä kaikenlaista ja aika paljon mokailtua, nyt ne naurattaa vaan. Oon sittenkin aika hurja ihminen lopulta.

Jos voisin lähteä,
jäisin silti.
Jokin mua täällä pidättelee
mut ei kahlitse, ei.
Tuntuu tasaiselta,
vaan ei tasapaksulta. 

Jännittäviä yöretkiä
päivien välissä.
Rahattomana, väsähtäneenä,
mut ei harmita, ei. 
Jotain erilaista,
onko tämä nyt se uusi aika?

Istun yhdellä keskustan penkillä
tärisevin käsin käärimässä sätkää
kun joku juoppo siihen haisemaan
päättää hetkeksi jäädä.

Kysyy: Oletko ok?
Vastaan: No olenko ok?
Tuntuu, ettei paineet hellitä
vaikka tekisin mitä
ja tärkeimmät, ne ei kuule
katoan kohta itseltänikin,
lentelen murusina tuuleen.

Ja korkki kolisten aukeaa,
ei tainnut kuunnella tuo juoppokaan.

Suora lähetys

On ruokahalu vaihtunut tupakointiin,
kerskuilu nöyrään allokointiin.
Uudet vaatteet on nyt keisarilla,
siis pää tyhjänä alastomalla.

Löi kovaa ja korkeelta takaisin ylpeys,
keskelle tätä pystyssä kannettua nenää.
Kyllä terveessä kehossa voi sielu sirpaloitua,
jos kusipäänä täällä elämäänsä elää.

Laskokset

Laskoksia
elämän oikomia
peilistä katselee takaisin.

Ennen niin monta
kaunista kerrosta,
nyt vain pitkää suoraa lätyskää
peilistäin mä nään.

Mihin katosi särmäni?
Mihin meni mielikuvitus?

Oikkuja oikova kulttuuri
ne kauaksi vei.

Räkänokat rannoilla roikuttiin

Moikka lukijat!

Oon ollut taas vähän hiljaiselolla, tehnyt kaikkea ja ei mitään. Oon ollut aika epätoivoinen taas, en oikein tiedä, valuuko elämä ja erityisesti tää kesä sittenkin hukkaan. Huomasin, että vuokrakin on tältä kuulta vielä maksamatta, vaikka eräpäivä oli jo eilen.

Menin yks ilta Viimalle ihan vaan moikkaamaan sitä. Olin aika mieli maassa, mutta Viima sai mut lähtemään niiden kanssa Helsinkiin prideille, liftaamalla vieläpä! Muutama tunti ennen lähtöä saatiin päähämme ylipäätään lähteä sinne Helsinkiin, joten aamuherätys oli parin nukutun tunnin jälkeen hiukan vaikea!

Kotimatkalla Viimalta kävellessäni ja matkaa suunnitellessani päätin käydä dyykkaamassa naapurin roskiksilta vähän pahvia liftauskylttejä varten. Samalla katselin roskisten muutakin tarjontaa ja löysin ihan tuliterän pyykkitelineen roskista! Nappasin pari pahvilaatikkoa ja pyykkitelineen kainaloon ja möngin himaan siltä yöltä. Mulla oli aivan supermahtava olo! Pyykitelinettä mulla vielä ei ollutkaan. Valitettavasti olin vähän (tai aika paljonkin) flunssassa, mutta koitin siirtää pahan olon sivuun ja nauttia seikkailusta.

Aamulla oltiin tienposkessa vähän vajaa kymmenen ja tulihan siellä yli tunti seisottua. Meitä oli neljä tyttöä ja liftattiin pareittain perättäisillä bussipysäkeillä. Multa alkoi välillä usko loppua, sillä autoja ei mennyt aivan hirveästi edes ohi ja kukaan ei pysähtynyt. Lopulta siinä sätkää poltellessani huomasin, että tietä kaartaa valkoinen asuntopakettiauto, joka löi vilkun päälle ja kaarsi sivuun. Minä ja Viima oltiin liftaamassa siinä  jälkimmäisellä pysäkillä meistä neljästä ja kuskin hypätessä autosta ulos, tajusimme, että pääsimme kaikki neljä samaan kyytiin! AND IT WAS LIKE THE BEST RIDE I'VE EVER HAD! Mulla oli aivan ihanaa, musiikki soi ja se oli just sellanen jännittävä hippipaku ja elämä tuntui ihan uskomattoman ihmeelliseltä. Koko matkan olin ihan taivaissa, siemailin viinaa ja energiajuomaa vuorotellen ja niistin tonneittain räkää. Mulla oli oikeasti yksi elämäni hauskin reissu!

Ja pride-puistojuhla oli ihan jees, tapasin vanhoja ja uusia kavereita, eksiä, kusipäitä ja ihania tyyppejä. Lähdin illalla Helsingistä Pornaisiin bussilla ja olin Pornaisissa kaksi yötä, jonka jälkeen palasin taas Turkuun maanantaina. Edelleen olen hiukan kipeä, mutta reilusti paranemaan päin.

Äitikin kävi tossa yllätysvierailulla Hertan kanssa ja me käytiin Turun linnassa!

Niin ja mulle laitettiin hiljattain uudet hiukset taas. Jihuu, kiitos M!

Ja tässä vielä sekalaisia kuvatuksia kesältä. (Jos haluat isomman kuvan, klikkaa kuvaa.)

IHAN LOPPUUN VIELÄ

uusin runoni:

Herra Kenkälusikka

Herra kenkälusikka

katseli talon portaita

ja odotteli, joskohan

joku kohta tulis pukemaan

sukat ja kengät jalkaan.

Siinä innostuksissaan 

putos seinäkoukustaan

Herra kenkälusikka,

nyt on aivan murskana.

Ei talon täti korkokenkää

jalkaansa saa enää millään.

Moraalinen vastuu

Etsin rajaa väliin oikean ja väärän.
Harhailen moraalini molempaa puolta,
hataraa viivaa vain kauemmaksi siirrellen.