Aamiaisen jälkeen

Tiedätkö sen tunteen, kun istut autossa keskellä kirkasta pakkaspäivää. Istut autossa ikkunan vieressä aurinkoisemmalla puolella. Auringon edessä on metsää, ja aina välillä aurinko välähtää harvan metsän väleistä sivusilmääsi.

Tiedätkö sen tunteen, kun katsot peiliin, eikä sinulla ole hajuakaan, mitä tekisit, jotta kuva sinua miellyttäisi.

Tiedätkö sen tunteen, kun odotat vanhaa vanhaa ystävää. Ja kun vihdoin tapaatte, tunnelma on vaivaantunut, eikä mikään ole ennallaan loppujenlopuksi.

Oudot uneni - mistä ne kertovat?

Oon nähny viimepäivinä tosi voimakkaita, tunnepitosia unia.

Viimeyönä näin unta, että olin menossa naimisiin. Uni oli sikäli outo, että se sisälsi tosi paljon henkilöitä mun elämänpiiristä.

Ihan ensin unessa tapahtui jotain sellaista, että olin menossa yhden luokkakaverini ja hänen siskonsa kanssa jonnekkin talon raunioille, minne ei saanut mennä. En muista tarkkaan mitä tapahtui, mtta löysimme talon raunioista todella vanhoja kirjoja. En muista, että olisin lukenut kirjoja, mutta ne olivat todella suuria ja vanhoja. Jätimme ne talon pihalle ja lähdimme jostain syystä, en muista, tuliko joku peräämme vai mitä oikein tapahtui. Jossain vaiheessa ajelimme autolla. En muista tästä kohdasta paljoa.

Seuraavassa käänteessä olin koulumme jossain valtavan suuressa WC ja saunatilassa. Olen nähnyt sellaisesta unta ennenkin. Vessoja oli paljon, ja ne olivat eri kokoisia ja näköisiä. Olin yhdessä wc kopissa, jossa oli vähänniinkuin sauna samassa. Ja se koppi oli laitettu todella ihanan näköiseksi, se oli iso ja siinä oli kauniita, meren vihreitä kaakeleita (niitä pienen pieniä, kuin mosaiikkia) ja kasveja. Siellä oli hämärää. Puhuin jonkun kanssa, se taisi olla isäni. Sanoin, että voisin käydä suihkussa, sillä minulla ei ole koulua ollenkaan, eikä tarvitse kiirehtiä tunnille. Sanoin, ettei minulla ole tunteja tänään. En kuitenkaan ehtinyt käydä suihkussa.

Seuraavaksi olin taas koulullamme, joka oli aivan erilainen kuin nykyään. Siellä oli se sama wc tila, suuri kaaren muotoinen parveke ja ikäänkuin juhlasali, joka oli avoinna. Seisoin parvekkeella, ja siellä oli paljon muita ihmisiä. Minulla oli jokin ruma t-paita, enkä ollut meikannut itseäni pitkään aikaan. Näytin kamalalta. Jossakin vaiheessa joku sanoi minulle, että minä menen kohta naimisiin. En muista yhtään, kenen kanssa olisin mennyt! Muistan, että sulhaseni oli mies ja joku tuttuni, mutten nyt muista kuka se oli. Unessa aloin meikata ja yritin laittaa meikkivoidetta, mutta käteni olivat hikiset, eikä minulla ollut kunnon peiliä. Olin siis parvekkeella edelleen, ja siirryin vessaan meikkaamaan. Siellä oli joku häävieas meikkaamassa myös.

Ramppasin vessan ja parvekkeen väliä, ja näin isäni pakettiauton ajavan pihaan. Isäni ja hänen vaimonsa olivat tulleet häihini myös, ja hillitsin omaa äitiäni, ettei hän sanoisi mitään typerää. Kaikki hoputtivat kokoajan, että häät alkavat pian, ja minun täytyy olla valmis. Näin koulumme pappiakin muutaman kerran parvekkeen ovella. Hänen oli määrä vihkiä minut. Äitini sanoi, että minulla on kiire, sillä videota aletaan pian näyttää vieraille. Mitä ihmeen videota?? Jossain vaiheessa minut valtasi tosi outo tunne. Huusin parvekkeella ihmisille, että ajatelkaa, menen kohta naimisiin! Tunnelma ei ollut iloista odotusta täynnä. Tunsin vain, kuinka kaikki halusivat minut äkkiä naimisiin. Asia oli päätetty puolestani.

Jossain vaiheessa mietin, laitanko rastani nutturalle vai jätänkö ne auki. Olisin halunnut, että joku hakee kalliita kukkia läheisestä kukkakaupasta, jotta saan ne laitettua hiuksiini.

Menin takaisin vessaan ja huomasin, että minulla oli ylläni kirkkaanpunainen häämekko. Mekko oli auki yläosasta, ja nostin sitä ylemmäs, jottei rintani näkyisi. Hiukseni olivat vaaleat ja kiharretut. En näyttänyt yhtään itseltäni, en edes näyttänyt morsiamelta. Yritin laittaa meikkivoidetta ja minulla oli kiire. Minulle tuli naamaani raitoja meikkivoiteesta, eikä meikkaaminen onnistunut.  Hetken päästä nousin lattialta, ja ihmettelin, miksi olin lattialla. Joku juoksi vessaan ja kertoi, että olin liukastunut vessassa laittaessani meikkivoidetta ja lyönyt pääni. Olin pyörtynyt ja missannut omat hääni, sulhaseni oli lähtenyt pois. En harmitellut häiden peruuntumista itseni takia, vaan siksi, että isäni oli matkustanut vain häitä varten kauas kotoaan, ja äitini oli tuhlannut rahaa kukkiin, pukuihin ja tarjoiluihin. Ja kaikki oli nyt pilalla sen takia, että olin pyörtynyt vessaan ja hääni menivät ohi suun.

Unessa tapahtui vielä paljon muutakin liittyen kouluumme ja koulun asuntolaan. En mista niistä, joten en kirjoita.

Eräs toinen uni on muutaman yön takainen.

Olin joissain seurapiirikemuissa järkyttävän korkeassa talossa. Juhlissa oli suomalaisten julkkisten kermaa. Kaikilla oli hienot smokit ja pikkumekot päällä. Olin menossa hissillä alas talosta Juha Veijosen kanssa. Pelkäsin hissiä ihan sikana. Se jotenkin putosi alas, kulki todella kovaa ja pelkäsin sitä. Kokoajan musta tuntui, että pian se oikeasti putoaa. Hissikuilu ei ollut tavallinen suora hissikuilu, vaan ikäänkuin alaspäin menevä kierre, kuin lasten liukumäki. Pelkäsin ihan hulluna. Juha Veijonen istui lattialla hieman kännissä ja sanoi, ettei saa pelätä.

Talon alimmassa kerroksessa oli ikäänkuin jokin aula. Menimme monta kertaa hissillä ylös ja alas. Kerros mihin menimme, oli jokin 38 tai 47 tai vastaava. Hissin seinät olivat keltaiset.

Alhaalla tapasin tätini, hän sanoi, ettei ikinä käytä hissiä. Hän sanoi, ettei koskaan uskaltautuisi niihin hisseihin. Häntä kuulemma pelotti ihan hulluna. Hän sanoi kävelevänsä rappuset joka kerta, kun haluaa asuntoonsa johonkin hypersuperkerrokseen. Hän oli tulossa kaupasta ja ihmettelin, miten hän jaksaa kantaa lettutaikinatarvikkeet portaissa niin monta kymmentä kerrosta.

Alhaalla tapasin myös erään vanhan luokkakaverini, ja hän ehdotti, että käytämme talon vanhoja hissejä, jotka ovat edelleen toiminnassa. Menimme jonnekkin ahtaaseen käytävään, ja hyppäsimme erääseen ovettomaan hissiin. Hississä oli harva lattia ja kiviseinät, ja kun se lähti liikkeelle, se oli aivan vino ja hutera. Minua pelotti niin niin paljon! Jossain vaiheessa pelkäsin oikeasti kuolevani hissiin kun se putoaa. En muista, putosiko hissi.

Jossain vaiheessa katselin sitä maailman ylivoimaisesti korkeinta taloa, ja näin jonkun kaupngin alhaalla. Minusta se oli Turku.

Olen myös nähnyt asunnostani unia. Unissani asuntoni on täysin erilainen, kuin se oikeasti on. Siellä on valkoista ja harmaata, ja ovesta voi kävellä sisään melkein kuka tahansa aina. Kaikki tavarani ovat myös poissa ja vessassa ei ole ovea.

Sisin

Luoda.

Jotain itseäni varten.

Jotain pelottavaa, ahdistavaa ja ihanaa.

Mutta ei pelätä, ahdistua tai rakastua.

Olla, katsoa, eikä tuntea mitään. 

Ei sillä, että pitäisi. Ei sillä, että haluaisin.

Ei sillä, ettenkö haluaisi. Ei sillä, ettei pitäisi. 

Blogipäiväkirjan merkintä - Miksi lapsia?

Kerroin aikaisemmin blogipäiväkirjastani. Nyt istuessani junassa matkalla äidin luokse, päätin kirjoittaa yhden merkinnän tänne blogiin.

Perjantai 20.1.2012

''Istun jälleen Coffee Housessa, Turun keskustassa. Istun aina täällä takimmaisessa nurkassa, jonne ihmiset eivät poukkoile ja meteli on minimoitu. Edessäni istuu kaksi tyttöä ja he keskustelevat jotain englanniksi. Kahvilan vieressä on ravintola Rosso, eikä väliseinää ole huimasti. Pystyn siis hyvin näkemään rosson puolella istuvan lapsiperheen.

Aloin taas miettimään, että toi koko ravintola on just tollasia pullamössöpaskaa syöviä äänekkäitä ja ärsyttäviä lapsiperheitä varten. Siellä on oma leikkitilakin noille hirviöille. Kaikki on huomioitu lapsiperheitä varten.

Joskus musta tuntuu, että haluaisin omia lapsia. En vain tiedä, missä vaiheessa mä voisin hankkia niitä. Haluan matkustella nyt kun vielä olen nuori, haluan käydä kaikissa maissa. Haluan vielä lähteä Intiaan, Afrikkaan ja Pohjois-Amerikkaan. Jos hankkisin lapset nyt, matkustaminen ei onnistuisi ollenkaan.

Yksi ajatus tuli mieleeni kerran, kun mietin lapsien hankintaa. Nimittäin se, että se on itsekästä. Ihmisethän hankkivat lapsia itselleen, ollakseen täydellisiä ihmisinä. Musta tuntuu, että sellaiset ihmiset, jotka eivät saavuttaneet mitään elämässä, pitävät lapsien hankkimista edes jonkinlaisena saavutuksena ja ylpeyden aiheena. Afrikassa ollessani aloin myös miettimään sitä asiaa, että maapallohan on täysin ylikansoitettu. Jos kaikki hankkivat lapsia omin, luonnollisin keinoin, maapallolla ei riitä tila ja resurssit. Varsinkin kun ihmiset ja ruoka yms. jakaantuvat epätasaisesti, ja painottuvat tietyille alueille. Köyhissä maissa lapsiluku perhettä kohden on paljon suurempi kuin rikkaammissa maissa, mikä on tietysti hullua ja epäkäytännöllistä. Ei ehkä ole järkevää hankkia biologisia lapsia, koska orpoja on niin paljon.

Olisihan se toki ihanaa nähdä oman suvun jatkuvan oman itseni kautta ja kasvattaa jotain pientä ihmistä juuri sellaiseksi hyväksi ihmiseksi, jonka toivoo tekevän jotain hyvää tässä maailmassa. Toisaalta, jos vain haluan opettaa jollekkin temppuja ja saada seuraa, voin aina hankkia koiran, minipossun tai hevosen. En ole myös vakuuttunut lapsien hankkimisen fyysisestä ja biologisesta puolesta. Kroppa menee pilalle, tulee masennusta ja ties mitä vaivoja. Ja itse synnytyshän on tunnetusti ihan täyttä tuskaa.

Tähän asti olen ollut jyrkästi lapsien hankkimista vastaan. Välillä vain ajatus tulee päähäni; miten elämäni muuttuisi, jos minulla olisi lapsia? En vain ole kelvollinen adoptiovanhemmaksi, enkä halua tukea maapallon väestönkasvua. Tädit ja muut sukulaiset kyselevät joskus lapsien hankkimisesta. Tai sitten vain törkeästi heittävät ilmaan, että ''sitten kun sinulla on omia lapsia jäkä jäkä''. Ei sitä tiedä. Tällä hetkellä päätökseni on, etten hanki lapsia. Mieli voi toki muuttua, mutta vaikeaa uskoa siihen tässä vaiheessa.''

Älä välitä.

Mun vanha luokkakaveri kävi tänään mun luona, ja tulin kyllä tosi iloiseksi. Kukkiakin sain! Kiitos Lotta!

Mä oon niin sekaisin mun elämässä, että tän koko blogin avaaminen ja uuden tekstin kirjoittaminen tuntuu mahdottomalta. Olen kirjoittanut blogipäiväkirjaani vaikka mitä uusia juttuja, mutta en ole vieläkään saanut niitä siirrettyä tänne itse blogiin. Olen lähdössä lähipäivinä äidin luokse, ja toivon, että saan sieltä innostusta ja inspiraatiota elämään.

Aloin jälleen tekemään uusia, värikkäämpiä rastoja. Olen saanut siitä jotakin iloa elämään. Ja myös ruoanlaitosta, mua alkaa vain pelottaa, että paisun liikaa.

I hear whispers in my ear; Can you take this bad off of me ? 

Stairway to heaven, waiting for that...

Musta tuntuu, etten kestä mun elämää. 

Don't make me sad, 

don't make me cry. 

Miksi en hallitse tätä?

I feel so alone.

Tikka Masala

Olin tänään syömässä mun tukiperheen äidin kanssa nepalilaisessa ravintolassa. Otin lammasta Tikka Masala kastikkeella ja se oli ihan pirun hyvää! En ole aikaisemmin syönyt noin hyvää lammasta. Yleensä en edes pidä lampaasta, koska kumpikaan vanhempani ei syö sitä ja ovat aina toitottaneet, kuinka pahaa lammas on. Söin myös kerran yhden kaverini luona aivan villan makuista, sitkeää ja liian raakaa lampaan lihaa, joka ei meinannut mennä alas sitten millään. Sen kokemuksen jälkeen en ole lampaaseen koskenut. Tykkään myös suunnattomasti siitä Tikka Masala mausteseoksesta.

Puhuttiin - tai lähinnä ehkä yritettiin puhua - mun elämästä, mun historiasta ja mun fiiliksistä yleensä. Mulla tulee näissä keskustelutilanteissa tosi huono ja vaivaantunut olo. En tiedä, miten saisin puhuttua asioistani ja tuntemuksistani neutraalisti. Joko en oikeasti osaa vastata, tai en halua tuoda asiaa julki, ja molemmissa tapauksissa vastaukseni on ''En tiedä''. Kirjoitan blogipäiväkirjaani listaa niistä asioista, jotka mun elämässä mättää ja jotka haluan joskus tuoda julki. En kuitenkaan osannut hyödyntää sitä listaa tänään. Mun on vaikee puhua yhtään mistään asioista mun tukihenkilölle. Tekee mieli iskee itteä leipäveitsellä silmään joka kerta kun se tilanne tulee eteen, etten osaa sanoa mitään. Kyllä mä ajattelen, en vaan tiedä missä se solmu piileksii.

Puhuimme myös siitä, miksi käyminen nupolla ei oikeen onnistu. Joskus kun saan avauduttua, on ihan hyvä olo. Mutta minulle osoitettu työntekijä ei muista mitään mistään asioista, jotka oon ottanu esille. Se ei myöskään esitä kysymyksiä, tai aloita keskusteluja. Kun istun alas, kukaan ei sano mitään. Miten ihmeessä mun pitäisi avata keskustelu? Alanko tyhjästä selittämään vain. Vai voisikohan se työntekijä pikkasen auttaa kysymällä jotain sellasta, millä on oikeesti merkitystä. Mulla alkaa kiehumaan heti ku ajattelen sitä ihmistä.  Vittu mikä saatanan flegmaattinen ihminen! Ja musta tuntuu muutenkin, että se jotenkin tarttuu ihan vääriin asioihin. Mun ongelma ei tällä hetkellä todellakaan ole se, olenko homo, bi, vai mikä helvetti mä olen. Ei se asia mua ole koskaan vaivannut. Mä en välttämättä myös halua kertoa, oonko harrastanut jonkun kanssa seksiä vai en. Miksi se edes kysyy sellasta? Mitä se sille kuuluu. Puhuin jostain vanhasta seurustelusuhteesta sille kerran ja ainoa mitä se kysyi siihen liittyen oli se, että oliko se seksisuhde. Kerran selitin sille, että on käynyt mielessä jos kokeilisin seurustella jonkun miehen kanssa välillä. Ja häntä kiinnosti vain se, tarvitsenko mä miestä enemmän seksuaalisella tasolla. Saakohan se jotain sairaita kiksejä siitä?

However, mun pitää kohta alkaa oikeasti tekemään tälle jotain, ennenkun vyöryn itse itseni päälle ja tukehdun omiin ajatuksiin. Ja tällä hetkellä voisin huutaa, kovaa.

Nukkekodin kautta blogipäiväkirjan merkintöihin - Yökerhot

Ostin tosiaan sen Paulo Coelhon Hetkiä -kalenterin, jonka on luonnollisesti kuvittanut Catalina Estrada. Rakastan hänen kuviaan! Tässä yksi esimerkki --^

Vihdoin aloin kasaamaan mun nukkekotia. Sain sen kasattua kokonaan, nyt olen maalannut ulkoseinät ja melkein kaikki ikkunanpuitteet. Koitan saada pattereita mun kameraan, jotta voisin kuvata tuota taloa. Olen tuunannut sinne jo vanhan sohvankin, joka on hieman vino mutta suloinen. Olen saanut kohta takankin valmiiksi. Tapetit ja muut puuttuvat, niiden kimppuun lähden sitten kun rahani taas riittävät. Loppukuusta tulee olemaan tiukkaa, vaikka tätä kuutahan on jäljellä vajaat kaksi viikkoa. Toivon, että rahani riittävät. 

Olen pyyhkinyt opinnäytetyön pois mielestäni hetkeksi. En jaksa sitä kuitenkaan. Keskityn nyt hetkeksi johonkin muuhun, sillä en kuitenkaan pystyisi tekemään mitään kovin järkevää nyt. Tuntuu tosi turhalta. Koitan nyt hetken keskittyä aivan johonkin muuhun kuin kouluun. Siksi aloin tekemään nukkekotia. Mun oppari on yksi mua eniten kuormittavista asioista enkä kykene siihen nyt. Musta tuntuu tosi masentuneelta ja turhalta, en jaksa miettiä mitään tosi tärkeetä nyt. Mun koko koulu on pannassa hetken. 

Aloin vähän aikaa sitten kirjoittamaan Blogipäiväkirjaa. Eli kun olen ulkomaailmassa ihmisten keskellä, mulle tulee ajatuksia, mutta en saa niitä tuotua blogiini asti. Joskus voi olla hyvä kirjoittaa ne ylös, ja muokata tekstejä sen mukaan. Mulla on joskus vaikeuksia keksiä, mistä kirjoittaisin. Rakastan mun blogia ja haluan, että se elää. Siksi aion nyt tehdä töitä tekstieni eteen. Haluan nähdä maailmaa enemmän eri tavoin ja saada pienistä kokemuksista suuria. 

Pohdin kirjassani yökerhoja eräs päivä. Käyn todella paljon ulkona juhlimassa, joskus ehkä vähän liikaakin. Olen tottunut siihen samaan kaavaan, joka yökerhoissa aina on. Ensin pitää jonottaa hullun kylmässä ilmassa huonolla takilla ja ohuilla sukkahousuilla niin kauan, että kyrpä kasvaa otsaan ennen ensimmäistä juomaa. Sen jälkeen yrmyn näköinen ovimies tarkastaa henkilöllisyystodistuksesta iän, ja sen pienen tehtävän toimittamiseen menee hirmuisesti aikaa. Joka kerta siinä seistessäni alan pohtimaan, pääsenköhän sisään baariin vai en. Vaikka tiedän olevani täysi-ikäinen, se tilanne on aina yhtä stressaava. 

Oven jälkeen suunnataan tiskille hakemaan leima oikeaan kämmenselkään tai ranteeseen, ja sitten alkaa jonotus narikkaan. Jossain vaiheessa pitäisi siis kuoriutua ulkovaatteista ja kaivaa käteistä narikkaa varten. Ja sitten kun vihdoin sisään pääsemisen pitkä taival on ohi, ja olisi vuorossa biletys, tulee yhtäkkiä jäätävä pissahätä! Ensimmäisenä juostaan siis vessaan jalat ristissä, jonka jälkeen vasta voidaan alkaa kunnolla katsastamaan illan tilannetta ja tarjontaa. 

Muutamien juomien jälkeen on tanssimista ja humaltumista, jossain vaiheessa tajuaa sen tosiasian, että ihmisethän eivät ole kivikaudesta paljon muuttuneet. Miehet ovat petoja, jotka haluavat saalistaa. Urokset myös tappelevat naaraista ja koittavat näyttää mahdollisimman vakuuttavilta näiden silmissä. 

Loppuillasta on yleensä hieman draamaa ja jossain vaiheessa joku tajuaa, että viimeiset bussit lähtevät ihan kohta. Sitten jokainen juoksee ulos omalle pysäkilleen, ja ilta on siinä.

Ja tästä kummallisesta kokemuksesta maksan itsekin lähes joka viikonloppu. On se kummallista! Lopuksi vielä lemppari baaribiisini.

02 02 02

Tuli tässä mieleeni tuosta 02 02 02 mainoksesta, että nollakakkonen on tosiaan aina valmis auttamaan.

Koominen tilanne kävi kun oltiin kaverini kanssa siellä Vaasassa jumissa, kun vikat bussit ja junat oli jo mennyt. Oltiin sitten ihan kylmissämme matkahuollon pihalla ihan hätääntyneinä siitä, ettei päästäkkään kotiin.

Otin kännykän ja päätin soittaa nollakakkoseen, sillä en tiennyt mitä muuta olisin tehnyt. Näppäilin numeron ja puhelin tuuttasi hetken, sitten sieltä vastasi joku tyyliin ''Nolla kaks nolla kaks nolla kaks Sirpa, kuinka voin olla avuksi?'' Ja aloitin puhumaan: ''Moikka. Olen jumissa Vaasassa, ja haluaisin selvittää, meneekö täältä vielä busseja tai junia tänään Vähäänkyröön ja..'' sitten puhelimesta kuului jäätävä ''PIIP!!'' ja katsoin kännykkääni. Puhelu oli katkennut ja puhelimeeni oli tullut tekstari nollakakkosesta: ''Kiitos kun soititte nollakakkoseen! Olemme aina valmiita auttamaan!''

Aina valmiita auttamaan? Enhän edes saanut apua!

Repesimme niin hirveään nauruun, että muutuin jo toiveikkaaksi itsekin.

Mies lähtee viemää roskii, eikä tuu takasin

Mun yltä on nyt pyyhkäissy joku outo masennuksen aalto. Oon ollu jo kauan jumissa elämässä. Vaikka olisin välillä ilonen, mua varjostaa jokin. Mulla on kokoajan paha olla, vaikka välillä tuntuu et elämä hymyilee. Tää tunne tulee aina takaisin. Mä lamaannun.

Musta alkaa tuntuu jo tosi tosi toivottomalta.. oon niin huono puhumaan asioistani kellekkään, ja nyt musta tuntuu, että hukun tähän. Mitä ihmettä mä teen? Ei sais alkaa rypee, pitäs nousta. Mut mitäs jos ei jaksa oikeesti?

Voikohan niin?

Voiko seurustella ilman rakkautta?

Voiko rakastaa, vaikkei seurustella? 

LET ME LOVE YOU!

''En ollut aikaisemmin käynyt tässä paikassa. Istuin pubissa, siinä nurkkapubissa, jossa en ikinä muista käydä. Värjöttelin kylmästä ja ihmettelin, olikohan halpojen juomien tuottama tappio yritetty korvata lämmityksen poistamisella. Olin ostanut lonkeron, mutta join sitä todella hitaasti ja hartaasti. Kuuntelin samalla ystäväni puhetta ja keskustelin hänen kanssaan, mutta en silti voinut olla katsomatta muualle. Oikeastaan keskityin ihmisiin, jotka siellä istuivat ja joivat olutta ulkotakit päällä. Kaikilla oli silmiinnähden kylmä, mutta kukaan ei välittänut asiasta sen enempää.

Istuimme sohvalla pienen pöydän ääressä keskellä pubia. Edessämme näkyi baaritiski, jossa kaksi työntekijää keskustelivat keskenään. Luulen heidän puhuneen joitain turhanpäiväisiä työasioita, ei niinkään mitään mielenkiintoista. Vasemmalla puolellamme oli korkeita pöytiä ilman tuoleja ja miehet nojailivat pöytiin juoden halpaa kolmoisolutta. Oikealla puolella oli muutamia istumapaikkoja ja ulko-ovi, sekä vessat. Pystyin näkemään, mitä ihmiset tekevät. Tarkkailin kokoajan tätä outoa tilannetta, sillä en ole koskaan ymmärtänyt pikkupubien viehätystä. Mietin niitä syitä, miksi ihmiset tulevat tänne juomaan olutta ja humaltumaan. Toivoisin itse, etten koskaan joutuisi siihen tilanteeseen, että menen joka ilta samaan pikku baariin ja juon samaa halpaa olutta samojen rappiollisten ihmisten kanssa.

Katselin eteiseen ja ovesta astui sisään nuori mies, jolla oli vaaleat hiukset ja hieman punertava parta. Hän katseli baaria ja etsi katsellaan selvästi jotain paikkaa, minne asettua. Pöydässämme oli kaksi vapaata tuolia ja mies alkoi kävellä pöytäämme kohti. Seurasin hänen tekemisiään, ja aloin pohtimaan hänen olemustaan tarkemmin. Aloin kehitellä päässäni ajatuksia siitä, mitä tuo mies tekee työkseen, missä hän asuu ja niin edelleen. Hän kävi tiskillä hakemassa oluen, ja istui pöytään lukemaan lehteä. Hän vain istui, luki lehteä, joi olutta ja katseli välillä ulos. Hän joi 4 pitkää, ja sen jälkeen hän nosti takkinsa tuolin karmilta ja lähti pois.

Kävin kerran tupakkahuoneessa ja ymmärsin kaiken. Sytytin tupakkani siellä ja aloin kaivamaan oivallustani ulos päästäni. Pubeihin kätkeytyy jokin vanhahtava ja pysähtynyt tunnelma, jota kaikki loppujenlopuksi kaipaavat nykypäivän kiireen keskellä. Pubeissa voi kohdata ihmisiä sanomatta sanaakaan, tai voi vaihtoehtoisesti  keskustella vilkkaastikin, sillä musiikki ei pauhaa kovalla. Pubit eivät olleet minun aikakaudeltani. Saatoin itsekin tehdä aikamatkan jonnekkin lontooseen. Jonnekkin, missä ihmiset pitävät yhtä ja kännäävät keskenään. Äidillänikin oli joskus baari, juuri sellainen sievä pieni pubi. Se oli lämmin ja kotoisa paikka kaikille, jotka asuivat siellä suunnalla. Jopa jouluna se oli auki ja muina aikoina siellä olivat kylän parhaat bileet. Uskon kaikien kaipaavan sitä pubia. Se oli jotain, se oli jokin.

Stumppasin polttamani tupakan ja astuin tupakkahuoneesta ulos. Näin ystäväni sohvalla kikattamassa, ja tajusin, minkä takia elämäni on niin sotkua. Se johtuu siitä, etten osaa katsella, ajatella rauhassa ja ottaa rennosti.''

''Turku, yksinäinen suuri äiti. Se on kaunis, vaikka sillä 

on monta monta pientä ja suurta lasta. 

Se elää ja hengittää kuten muut. Kuuntele joskus. 

Se tuntee, kasvaa ja muuttuu. 

Se saa osakseen paljon vihaa, 

mutta enemmän rakkautta. 

Se huolehtii minusta maailmani ääriin.''

Kalju rotta

Outoa. Rakastin villarastojani todella, todella paljon. Jouduin kuitenkin ottamaan ne eilen illalla pois, sillä hiukseni olivat aivan HIRVEESSÄ takussa rastojen alta! Värjäsin hiukseni tänään. Huuuh. Sain harjattua ja revittyä hiukseni onneksi auki kokonaan. Piti käyttää sukkapuikkoa ja pestä kaksi kertaa koko pää.

Nyt mä näytän kaljulta rotalta.

Metsämaa ja multa - Ilmassa vihreänä ja kevyenä

Istun sängyllä. Jalkani täyttää ihmeellinen hyvä olo, se sama kelluva ja puutunut tunne. Käteni nytkähtelee vähän itsekseen, mutta annan sen elää omaa elämäänsä edes hetken.

Katson vetolaatikoita. On vähän hämärää, mutta laatikoita on neljä. Kallistun hitaasti eteenpäin ja jokin voima ottaa minua vastaan, maailmani hidastuu ja hämärtyy. Aivan kuin kävelisin todella hitaasti ylämäkeen, ilman jalkojani tietysti.

Naurunpuuska vetää ylitseni, nauran hetken ja tukahdutan sen. Tuijotan vetolaatikoita. Alan kellua enemmän. Alan olla puuduksissa kokonaan. Vien ajatukseni siihen onnelliseen tunteeseen, joka sisässäni kiehuu, ja annan itselleni vapauden lentää. Pian kuitenkin havahdun tähän hetkeen ja tuijotukseen. Alan hymyillä sille, se hymyilee kai takaisin. Anteeksi tämänhetkinen tilani, ja kiitos. Tuoksuu metsältä ja mullalta, sellaiselta, jota niin rakastan.

Eipä tiennyt tyttö.

Mulla on kamala tarve kirjoittaa, mutta se tuntuu vähän vaikeelta nyt. Hirveesti asioita päässä!

Olin viikonlopun pohjanmaalla, itseasiassa pitkän viikonlopun. Lähinnä söin, nukuin tosi pitkään ja istuin koneella. Kävin kolme kertaa Vaasassa viiden päivän aikana. Enemmän ku pariin vuoteen yhteensä suunnilleen. Käytiin Vaasassa erilaisista syistä, enkä tiedä, oliko mikään noista reissuista erityisen järkevä.

Ensin lähdimme erään firman pikkujouluihin perjantaina. Ihmiset olivat ylikännissä, ja en tiedä, mitä olisi pitänyt tehdä. Menimme ensin yksityistilaisuuksia varten varattuun saunatilaan, ja ihmiset lauloivat karaokea. Seisoin hölmönä ja yritin saada katsekontaktia johonkin henkilöön. Olen epävarma uusissa paikoissa täysin uusien ihmisten seassa, ja alan heti etsimään katseellani ns. turvahenkilöä, joka on pomminvarma keskustelukumppani, jos tilanne käy noloksi. Tällä kertaa turvahenkilöni olikin ympäripäissään, eikä kyennyt keskusteluun.

Kun porukka alkoi hitaasti valua ulos paikasta, odottelin varmaan puoli tuntia pihalla. Meidän piti suunnata johonkin baariin, mutta kaikki vain hidasteli ja kasasi tavaroitaan ja takkejaan. Huomasin, että jotkut pikkujouluvieraat katselivat minua epäillen. Eräs nainen sanoi toiselle naiselle kärttyisästi, että minä olisin alaikäinen, ja että mä en saisi olla siellä. Minulla oli jo muutenkin tosi epävarma ja tunkeileva olo, heitto ei parantanut fiiliksiä yhtään.

Kun sitten erittäin hitaan vaelluksen jälkeen pääsimme baariin, vieraat olivat jo niin kännissä, että yhden lonkeron jälkeen oli aika lähteä kotiin. Anteeksi nyt vain, mutta mua hävetti ihan sikana. Ja baarikin oli k22, onneksi minulta ei kysytty papereita.



Toinen Vaasareissu ei myös onnistunut. Lähdimme kaverin kanssa aivan extemporee junalla Vaasaan, koska ei ollut yhtään mitään tekemistä. Junamme lähti varttia yli viisi, ja oli joskus varttia vaille kuusi kaupungissa. Kaikki kaupat alkoivat jo mennä kiinni, eikä meillä ollut mitään suunnitelmaa. Menimme heseen syömään ranskiksia, jonka jälkeen lähdimme juna-asemalle tarkistamaan aikataulut. Aikatauluista selvisi, ettei junia enää mene siihen aikaan. Bussejakaan ei mennyt enää seitsemän jälkeen. Aloin hätääntyä, mutta lähinnä mua nauratti. Eihän meillä ollut mitään, miten päästä kotiin. Taksi maksaisi 60 euroa. Sanoin kaverilleni, että soitan kaikille kavereilleni, kunnes pääsen kotiin.

Ei minun sitten loppujenlopuksi tarvinnut soittaa kuin yhdelle entiselle luokkakaverille, joka niin ystävällisesti suostui tulla hakemaan meidät pian. Olin tosi kiitollinen, sillä pihalla oli mielettömän kylmä pakkanen, enkä pidä kylmästä ollenkaan.

Kolmas reissu oli älytön, mutta hauska. Lähdimme vanhojen luokkakavereiden kanssa baariin sunnuntaina. Baarin nimi oli Hullu Pullo, ja siellä oli ''kakkosen päivät''. Juomia sai siis kahdella eurolla.

Olin aluksi tosi epävarma siellä baarissa, mutta aloin pikkuhiljaa rentoutua. Kaksi tyyppiä porukastamme lauloivat karaokea, ja minut Vaasasta hakenut tyttö hengaili minun kanssani. Oli tosi hauskaa! Tanssimme ja joimme ja juttelimme. Kävimme tupakkahuoneessa ja juttelimme ihmisille. Sellainen mukava baarireissu. Join ihan liikaa ja rahaakin meni paljon, ja se vähän huolettaa. Jossain vaiheessa iltaa menin möläyttämään eräälle afrikkalaissyntyiselle miehelle, että olen käynyt Ghanassa. Hän tarrautui minuun sitten loppuillaksi, enkä meinannut päästä hänestä eroon. Vielä baarin mennessä kiinni hän vei minut jonkin nurkan taakse ja suuteli minua. Aluksi suutelin takaisin, mutta sitten kaverini alkoivat huutaa minua, ja minua alkoi naurattaa. Nolasin miehen, koska nauroin häntä vasten. Se oli noloa myös mulle.

Loppuilta meni sekoillessa, koska olin juonut liikaa. Lähdimme pitserian kautta autolla kotiin, ja olimme joskus viiden jommalla kummalla puolella kaverini himassa. Meidän piti nukkua vain tunti, sillä hänen piti mennä aamulla kouluun kahdeksaksi. Nukahdimme kuitenkin ja kaikki meni mönkään. Hän joutui ottamaan auton, ja heitti minut kotiin.

Ollessani pohjanmaalla, tunsin ylpeyttä siitä, etten enää asu siellä. Aloin tuntemaan niin kamalaa ikävää, ahdistusta ja epätoivoa siellä. Ihan kuin ihmiset ovat sinne epätoivoissaan menneet paremman elämän toivossa, ja sen jälkeen jääneet vangeiksi sinne. Juuri niinkuin itsekin tein. En koe pohjalaisia ihmisiä erityisen lämpimiksi ja ymmärtäväisiksi, enkä ole koskaan kuulunut niiden joukkoon kunnolla. Olen liian erilainen siihen tummaan joukkoon. Olen hömpöttelevä taiteilija niiden mielestä. Olen pahoillani siitä, että pari tiettyä ihmistä ovat siellä jumissa edelleen.

Olen ylpeä itsestäni, että kestin tämän koettelemuksen. En tiedä, milloin palaan takaisin.

Katso tuonne päin niin näet aivan
samanlaisen maiseman kuin
isäs näki 20 vuotta sitten tässä näin
Käänny ympäri ja tiedät mitä
äitis ajatteli kun sun isäs sitä
juovuspäissään haki tanssimaan

Vuoden päästä äitis koti täyttyi sukulaisista ja
äijät ryyppäs viinaa talon nurkan takana
Tuuli tuntui morsiuspuvun läpi ja sun äitis oli saanut
päivänkakkaroista tehdyn seppeleen

Eipä tiennyt tyttö kuinka monta askelta on
alttarilta äidiksi ja kuinka vaihtuu rytmit vuosien
Eipä tiennyt tyttö kuinka liikkuu aika pitkin pohjanmaata
laahustaen pellon reunan routaa suosien
Eipä tiennyt tyttö 

Tekstasin sunnuntai-iltana Tytölle. Kerroin, miten koen elämäni nyt. Ja miten koen olevani sotkussa ja kaikkee.. Tyttö ymmärsi. Mua harmittaa. Olin liian kovasti toivonut nopeita ratkaisuja, kuten aina toivon nopeita ratkaisuja ihmissuhteissa. Eihän niitä ole olemassakaan! Miksi kiirehdin. En tiedä. Kiirehdin kuitenkin, ja se satuttaa lopulta. Haluaisin vain nähdä ne suloiset kasvot, hiukset, jotka ovat sopivan lyhyet pörröttymään mun käsissäni. Haluaisin vihdoin tehdä sen kaiken hullun, mitä en ikinä tehnyt. Edellinen suhde, joka jäi erittäin tyngäksi, imi multa kaikki voimat. Se ei edes ollut kunnollinen suhde. Voiko siitä edes käyttää sanaa ''suhde'' ? Olikohan se vain ''lohtu'' ? ''Säätö'' ? Teen kaikkeni suojellakseni itseäni noilta hairahduksilta.

Minä edelleen minuna. Miksi?

Voi jumalauta tää elämä on välillä hankalaa ja sekavaa. Mulla on koko loppuviikko ohjelmaa, koska lähden pohjanmaalle. Huomenna on aika nupolle ja pitäisi jossain vaiheessa pakata. Mun hiukset alkaa olemaan ihan järkyttävässä kunnossa, joten nekin pitäisi laittaa uudestaan, pestä ja harjata ja värjätä. Aargh.

Ensi viikolla alkaa opinnäytetyön varsinainen tekeminen. Onneksi, sillä sitten mulla on taas jotain tekemistä.

Mä oon miettinyt tässä lomalla paljon mun identiteettiä ja elämää taas. Oon alkanut miettimään, miksi mun menneisyys on ollut sellainen. Ja miksen ole alkanut puhumaan siitä. Mulla on miljoona asiaa mun päässä, kukaan ei vois ikinä kuvitellakkaan sitä kaikkea, mitä ajattelen päivittäin! Ei ihme että mua välillä ahdistaa, kun en saa rauhaa omilta ajatuksiltani! Haluaisin vain purkaa, mutta en osaa hyödyntää viikottaista 45 minuuttiani.

Haluan olla onnellinen, ja tavallinen. Haluan olla tosi rakastettu. Joskus musta tuntuu, että oon kauheen yksinäinen ja tarttisin jonkun. Voi kumpa mulla olis joku joka huolehtis musta. En jaksa tehdä kaikkea yksin. Kodinhoito vie ihan sikana aikaa.. Joudun huolehtimaan kaikesta. En jaksaisi tai haluaisi. Haluaisin vaan upota jonkun syliin ja olla.

Uusi vuosi - Tokkura ?

Mulla on pari päivää ollut kamala henkinen krapula.

Oltiin kavereiden kanssa juhlimassa uutta vuotta ensin kaverin kämpillä. Sitten lähdettiin porukalla baariin, kaikki ei mahtunu autoon joten suostuin lähtemään keskustaan bussilla erään henkilön kanssa, joka oli samoissa bileissä kanssamme. Ensimmäistä kertaa olin AIVAN ekana yökerhon jonossa. Baarissa tuntui ihan hauskalta, kävin tosi syvällistä keskustelua sellasen tytön kaa jonka kanssa en ole kauheesti puhunut mitään. Osan siitä, mitä kerroin hänelle, haluaisin ehkä vetää takaisin. En ole valmis siihen, että joku tietää sellaisia asioita.

Kun sitten kaverini lähtivät kesken kaiken, ja jättivät minut baariin sen jätkän kanssa, joka tuli aikaisemmin illalla minun kanssani kahdestaan bussilla keskustaan, aloin tulla humalaan. Joku outo nainen laittoi juomaani lisäterästystä ja se nousi liikaa päähän. Kun vihdoin minut saatiin uskomaan, että bussini lähtee, lähdin pysäkille odottelemaan bussiani. Jouduin jonkun ihmeen pullonheiton kohteeksi pysäkillä, ja mut kuskattiin terveyskeskukseen erinäisten kommellusten kautta ja vieläpä poliisiauton takakopissa.. Jalkani ommeltiin ja nyt siinä on tikkejä.

Olin kieltämättä aika humalassa, mutta kun pääsin sunnuntai aamuna kahdeksalta himaan, olin niin loukkaantunut ja surullinen, etten voinut tehdä muuta kuin itkeä. Harvoin itken niin hysteerisesti missään. En vaan voinut lopettaa. Raivosin, ja paiskoin tavaroita ympäriinsä. Paska ilta. Avauduin kaikille, ketkä tulivat keskustelemaan kanssani. Musta tuntui niin pahalta kun joku ihminen satutti mua. Ylireagoin selvästi, mutta paha mieli oli mittaamaton.

Nyt kun olen toipunut pettymyksestä ja ompelun aiheuttamasta kivusta, olen ollut tosi tokkurassa pari päivää. Kamala päänsärky ja sellanen .. huurteinen olo. Aivan kuin kulkisin sumussa, joka saa minut täysin jumiutuneeksi. Tuntuu, että voisin nukkua aivan kokoajan. Ja vetää särkylääkettä ja ties mitä nassuun. Kävin ruokakaupassa, ja ajattelin, että piristyisin, mutta tällä hetkellä olen kyllä erittäin jumissa.

Häröt ja sekavat unetkin vaivaavat. Auttakaa mua.. selventäkää mun pää.