maanantai 31. joulukuuta 2012
Perkele!
On uudenvuoden aatto ja mulla on ihan helvetin paska olo! Oon tullut kipeeks, mun kaula on ihan turvoksissa ja korviin sattuu ja kurkku on ihan saatanan kipee. Mä en tiedä mitä mä nyt teen, pitäs mennä juhlimaan tänää mut mä en varmaa jaksa lähtee yhtään mihinkään! Auttakaa mut takas elävien kirjoihin jooko. :c
perjantai 28. joulukuuta 2012
keskiviikko 26. joulukuuta 2012
Viestin otsikko
On se kellokin paikallaan
vain sekunnin kerrallaan.
Pitäisikö tässä patsaaksi
ruveta?
vain sekunnin kerrallaan.
Pitäisikö tässä patsaaksi
ruveta?
tiistai 25. joulukuuta 2012
sunnuntai 23. joulukuuta 2012
Paremmasta elämästä
Näin sut seisomassa siinä katukiveyksen reunassa,
siinä kohdassa, jossa joskus joku pari oli riidellyt.
Erotuit siitä kummallisesta joukosta heti paikalla,
vaikka tuntui tajuntani olevan hieman hämärän alla.
Ei sen polun alku vaikea ollut, ihan helpostihan se kävi.
Käveltiin vain ja sanat virtasi ulos mun suusta,
hyppäsi kielen päältä ilmoille ne kaikki ajatukset.
Kevyt ilohan se oli, leijaili se vain.
Kevyttä olivat myös ne seuraavat päivät.
Jokin oli avannut kaikki sisälläni, kaikki ne ihanat
tunteet, jotka oli paperin lailla rytätty kasaan.
Ei niistä tunteista oikein rytyssä selvää saanutkaan.
Jos voisin saada sinut mukaani,
tuskin koskaan unohtaisin sinua minnekkään.
Olethan niin kummallinen, niin hiljainen ja kevyt.
Ethän mene rikki? Tahattomat sanat ja teot,
joihin joskus huomaamatta kykenen, saattaa satuttaa
pahemman kerran. Älä päästä niitä sisään kuorestasi,
ne eivät ole tarkoitettu sinua satuttamaan.
Jos et vankilastasi ulos pääse, haen sinut kuumailmapallolla
keskellä kaunista kesäpäivää. Tuon sinulle yhden kukkasen,
sillä kaksi on jo vähän liikaa. Sitten saavat vanginvartija ja
vanginvartijan veli ihmetellä kovin, että mikä siitä
oikein ohitse leijaili.
siinä kohdassa, jossa joskus joku pari oli riidellyt.
Erotuit siitä kummallisesta joukosta heti paikalla,
vaikka tuntui tajuntani olevan hieman hämärän alla.
Ei sen polun alku vaikea ollut, ihan helpostihan se kävi.
Käveltiin vain ja sanat virtasi ulos mun suusta,
hyppäsi kielen päältä ilmoille ne kaikki ajatukset.
Kevyt ilohan se oli, leijaili se vain.
Kevyttä olivat myös ne seuraavat päivät.
Jokin oli avannut kaikki sisälläni, kaikki ne ihanat
tunteet, jotka oli paperin lailla rytätty kasaan.
Ei niistä tunteista oikein rytyssä selvää saanutkaan.
Jos voisin saada sinut mukaani,
tuskin koskaan unohtaisin sinua minnekkään.
Olethan niin kummallinen, niin hiljainen ja kevyt.
Ethän mene rikki? Tahattomat sanat ja teot,
joihin joskus huomaamatta kykenen, saattaa satuttaa
pahemman kerran. Älä päästä niitä sisään kuorestasi,
ne eivät ole tarkoitettu sinua satuttamaan.
Jos et vankilastasi ulos pääse, haen sinut kuumailmapallolla
keskellä kaunista kesäpäivää. Tuon sinulle yhden kukkasen,
sillä kaksi on jo vähän liikaa. Sitten saavat vanginvartija ja
vanginvartijan veli ihmetellä kovin, että mikä siitä
oikein ohitse leijaili.
Pilasit kaikki parhaat biisit
siteeraamalla joka ikistä.
Nyt kuunnellessani sen tai tämän,
riipaisee sydämestä reunoja myöten.
Kiinnitit itses niihin lauseisiin.
Kiinnitit itses niihin lauseisiin.
Onneksi kaikkiin kappaleisiin et koskenut,
joistain et lainannut lausettakaan.
Ehkä etsin muuta kuultavaa,
koska enempäähän sä et saa.
lauantai 22. joulukuuta 2012
perjantai 21. joulukuuta 2012
Aurinko laski aikoja sitten
Yritän kirjoittaa, mutta pääni muuttui tyhjäksi aivan hetki sitten. Yritän palauttaa kaiken mieleeni kuuntelemalla Gatakaa.
.
.
.
Noin. Nyt tuntuu taas, että tiedän, mistä kirjoittaa.
Olen aina tehnyt matkoja pääni sisään. Vaivun kummalliseen olotilaan, enkä tunnista enää kunnolla ympäröiviä asioita sellaisiksi, kuin ne oikeasti ovat. En oikein vieläkään tiedä, miksi sitä tilaa pitäisi kutsua. Tuntuu, kuin ajatukseni veisivät minut pois kehostani, ei niinkään katselemaan itseäni ulkopuolelta, vaan katsomaan ympäröivää maailmaa itseni ulkopuolelta käsin. Ihankuin osaisin lentää tai jotain.
Lähdin keskiviikkona junalla Turusta Pornaisiin ja jo aamulla oloni oli tosi outo. Aivan kuin olisin ollut heliumpallo, joka jatkuvasti pyrkii nousemaan yläilmoihin, karkaamaan pois äärettömyyksiin odottamaan vain sitä yhtä asiaa; kahtia halkeamista. Osasin alkaa odottaa halkeamista aivan tosissaan. Kotoa lähdettyäni aloin menettää kontrolliani ja se huolestutti, olihan matkaa vielä paljon.
Istuin ennen lähtöä Coffee Housessa ja luin Leena Krohnin Tainaronista niitä kohtia, joista pidin eniten koko kirjassa. Muistan ajatukseni ja sen, kun olo alkoi olla taas niin epätodellinen. Ihankuin aivoni olisi kääritty kuplamuoviin, tai pääni olisi upotettu akvaarioon. Ihan kuin minua ympäröivä ilma olisi muuttunut nesteeksi ja alkanut poreilla. Lukiessani kohtaa, jossa päähenkilö menee kuningatarmehiläisen luokse muistojen aterialle, en pystynyt enää keskittymään kirjaan. Katsoin kahvilaa ympärilläni, muovisia lamppuja, puisia tuoleja ja liukuportaita. En tiedä miksi, mutta aloin äkkiä miettimään sitä tosiasiaa, että juuri ihminen on luonut joka ikisen esineen siinä paikassa. Ihminen on suunnitellut, valmistanut ja rakentanut joka ikisen tavaran ja huonekalun siellä. Joku arkkitehdiksi itsensä lukenut henkilö on suunnitellut rakennuksen, rakennusfirma on hoitanut paikalle rakennusmiehet, tuonut työvälineet ja tarvikkeet ja rakentanut koko paskan. Joku on kouluttanut nämä kaikki ihmiset. Joku rakensi koulut ja koulutti opettajat. Joku keksi pystyttää joskus ziljoona vuotta sitten majansa niille seuduille, ja siitä alkoi lopulta muotoutua se kaupunki, joka se nyt tällä hetkellä on. Päässä pyöri ihan tosissaan ja aloin pelätä, että olenko olemassa. Tuntui tosi oudolta, käsiä pisteli. Aloin ajatella, miksi ihmiset kirjoittaa kirjoja, luo musiikkia, suunnittelee ja tekee vaatteita, maalaa tauluja. Mikä määrittää sen, että koemme jonkin asian vaikkapa visuaalisesti kauniiksi? Onko kauneuden määrittäminen meillä geeneissä? Miksi jotkin muodot miellyttävät meitä, ja jotkut eivät? Mistä se johtuu, että pidämme tai emme pidä musiikista? Ja miksi toiset tykkää toisesta ja toiset toisesta? Mitä on mielikuvitus, ja mitä sillä kuuluu saavuttaa? Miksi juuri ihmisellä on mielikuvitus, vai onko se eläimilläkin? Mistä ne asiat tulee meidän mielikuvituksen tavarataloon? Miksi joillakin on pääsy sinne ja joillakin tuntuu olevan ainainen porttikielto? Pääni meni aivan sekaisin kysymyksistä, aloin mennä todella paniikkiin. Halusin liitää eteenpäin ja ulos kahvilasta, mutta jalkani kaipasivat vielä maata alleen. Tajusin, ettei ihminen ole voinut tehdä kaikkea yksin. Meidän on PAKKO olla jumalallista alkuperää. Pakko.
Istuin junassa. Olin iloinen, että minulla oli nyt mahdollisuus irrottautua kuplamuovista ja nostaa pääni ylös akvaariosta, mutta ei se olo lopulta ollutkaan kadonnut. Mua alkoi vähän pelottaa ja tunne itsestäni oli niin outo, että todellisuuden erottaminen omakeksimästä oli hankalaa. Aivan kuin olisin ollut pilvessä.
Kuuntelin musiikkia ja aloin taas miettimään. Minua kutitti ihoni alta, tuntui siltä kuin verisuonissa olisi kierinyt hiekkaa. Kroppani tuntui kumman kevyeltä kun katsoin ulos lumiseen maisemaan. Äkkiä ihonialainen kihinä muuttui niin voimakkaaksi, että mua alkoi naurattaa. Yritin pidätellä naurua kaikin voimin ja tunsin kuinka heliumpallon naru juuri pääsi katkemaan. Yritin olla rauhallinen, mutta kaikki jäseneni vispasi. Olisin voinut kieriä lattialla tai jotain ja ihmettelen edelleen, mikä minut sai pysymään penkissä. Muistan ajatuksieni menevän niin lujaa, että ne eivät enää edes olleet ajatuksia. Ne olivat vain ajatuksien ajatuksia suorassa ja nopeassa jonossa, joka kulki juuri mieleni ohitse vain vähän hipaisten tajuntaani. En tunnistanut sieltä yhtäkään selkeää asiaa, vaikka tavallaan osa musta tiesi koko ajan missä ollaan menossa. Ne olivat kuin kiinalaisia merkkejä, itsessään täynnä merkitystä, mutta minulle aivan tunnistamatonta materiaalia. Olisin tarvinnut itseäni nopeamman tulkin tai sihteerin, joka olisi antanut ajatuksilleni (tarkemminkin tuolle ajatusjonolle) kielen ja olomuodon.
Kuuntelin musiikkia ja sisälläni kihisi edelleen. Ymmärsin, että olen ihan yksin siinä penkissä, kukaan ei tule juttelemaan ja palauta minua takaisin. Annoin mieleni vain lentää ja päätäni alkoi särkeä minun pyöriessäni ajatuksissani ulkona pöllyävässä lumessa. Tunsin olevani suurempi kuin pellot ja puut ja naamani hymyili itsekseen, en voinut tehdä asialle mitään. Annoin heliumpallon päästä karkuun. Jos joku olisi tullut sanomaan minulle sanankin, kohottanut kättään tai istunut edes viereeni, olisin haljennut kahtia siihen paikkaan. Olin räjähdyspisteessä. Olinko minä saippuakupla? Vai sen kuplan sisällä? Vai oliko vain kehoni sen saippuakuplan sisällä ja kaikki ajatukseni olivat sen ulkopuolella, eikä nämä kaksi osaani päässeet kohtaamaan kunnolla kuplan reunojen takia? Seurailivat vain toisiaan katseella... Halusin lisää, mulla oli henkinen jano, olin kyltymätön. Avasin silmiäni enemmän, mutta eivät ne auenneet tarpeeksi. Mua pelotti. Halusin soittaa Annille, mutta en voinut.
.
.
.
Noin. Nyt tuntuu taas, että tiedän, mistä kirjoittaa.
Olen aina tehnyt matkoja pääni sisään. Vaivun kummalliseen olotilaan, enkä tunnista enää kunnolla ympäröiviä asioita sellaisiksi, kuin ne oikeasti ovat. En oikein vieläkään tiedä, miksi sitä tilaa pitäisi kutsua. Tuntuu, kuin ajatukseni veisivät minut pois kehostani, ei niinkään katselemaan itseäni ulkopuolelta, vaan katsomaan ympäröivää maailmaa itseni ulkopuolelta käsin. Ihankuin osaisin lentää tai jotain.
Lähdin keskiviikkona junalla Turusta Pornaisiin ja jo aamulla oloni oli tosi outo. Aivan kuin olisin ollut heliumpallo, joka jatkuvasti pyrkii nousemaan yläilmoihin, karkaamaan pois äärettömyyksiin odottamaan vain sitä yhtä asiaa; kahtia halkeamista. Osasin alkaa odottaa halkeamista aivan tosissaan. Kotoa lähdettyäni aloin menettää kontrolliani ja se huolestutti, olihan matkaa vielä paljon.
Istuin ennen lähtöä Coffee Housessa ja luin Leena Krohnin Tainaronista niitä kohtia, joista pidin eniten koko kirjassa. Muistan ajatukseni ja sen, kun olo alkoi olla taas niin epätodellinen. Ihankuin aivoni olisi kääritty kuplamuoviin, tai pääni olisi upotettu akvaarioon. Ihan kuin minua ympäröivä ilma olisi muuttunut nesteeksi ja alkanut poreilla. Lukiessani kohtaa, jossa päähenkilö menee kuningatarmehiläisen luokse muistojen aterialle, en pystynyt enää keskittymään kirjaan. Katsoin kahvilaa ympärilläni, muovisia lamppuja, puisia tuoleja ja liukuportaita. En tiedä miksi, mutta aloin äkkiä miettimään sitä tosiasiaa, että juuri ihminen on luonut joka ikisen esineen siinä paikassa. Ihminen on suunnitellut, valmistanut ja rakentanut joka ikisen tavaran ja huonekalun siellä. Joku arkkitehdiksi itsensä lukenut henkilö on suunnitellut rakennuksen, rakennusfirma on hoitanut paikalle rakennusmiehet, tuonut työvälineet ja tarvikkeet ja rakentanut koko paskan. Joku on kouluttanut nämä kaikki ihmiset. Joku rakensi koulut ja koulutti opettajat. Joku keksi pystyttää joskus ziljoona vuotta sitten majansa niille seuduille, ja siitä alkoi lopulta muotoutua se kaupunki, joka se nyt tällä hetkellä on. Päässä pyöri ihan tosissaan ja aloin pelätä, että olenko olemassa. Tuntui tosi oudolta, käsiä pisteli. Aloin ajatella, miksi ihmiset kirjoittaa kirjoja, luo musiikkia, suunnittelee ja tekee vaatteita, maalaa tauluja. Mikä määrittää sen, että koemme jonkin asian vaikkapa visuaalisesti kauniiksi? Onko kauneuden määrittäminen meillä geeneissä? Miksi jotkin muodot miellyttävät meitä, ja jotkut eivät? Mistä se johtuu, että pidämme tai emme pidä musiikista? Ja miksi toiset tykkää toisesta ja toiset toisesta? Mitä on mielikuvitus, ja mitä sillä kuuluu saavuttaa? Miksi juuri ihmisellä on mielikuvitus, vai onko se eläimilläkin? Mistä ne asiat tulee meidän mielikuvituksen tavarataloon? Miksi joillakin on pääsy sinne ja joillakin tuntuu olevan ainainen porttikielto? Pääni meni aivan sekaisin kysymyksistä, aloin mennä todella paniikkiin. Halusin liitää eteenpäin ja ulos kahvilasta, mutta jalkani kaipasivat vielä maata alleen. Tajusin, ettei ihminen ole voinut tehdä kaikkea yksin. Meidän on PAKKO olla jumalallista alkuperää. Pakko.
Istuin junassa. Olin iloinen, että minulla oli nyt mahdollisuus irrottautua kuplamuovista ja nostaa pääni ylös akvaariosta, mutta ei se olo lopulta ollutkaan kadonnut. Mua alkoi vähän pelottaa ja tunne itsestäni oli niin outo, että todellisuuden erottaminen omakeksimästä oli hankalaa. Aivan kuin olisin ollut pilvessä.
Kuuntelin musiikkia ja aloin taas miettimään. Minua kutitti ihoni alta, tuntui siltä kuin verisuonissa olisi kierinyt hiekkaa. Kroppani tuntui kumman kevyeltä kun katsoin ulos lumiseen maisemaan. Äkkiä ihonialainen kihinä muuttui niin voimakkaaksi, että mua alkoi naurattaa. Yritin pidätellä naurua kaikin voimin ja tunsin kuinka heliumpallon naru juuri pääsi katkemaan. Yritin olla rauhallinen, mutta kaikki jäseneni vispasi. Olisin voinut kieriä lattialla tai jotain ja ihmettelen edelleen, mikä minut sai pysymään penkissä. Muistan ajatuksieni menevän niin lujaa, että ne eivät enää edes olleet ajatuksia. Ne olivat vain ajatuksien ajatuksia suorassa ja nopeassa jonossa, joka kulki juuri mieleni ohitse vain vähän hipaisten tajuntaani. En tunnistanut sieltä yhtäkään selkeää asiaa, vaikka tavallaan osa musta tiesi koko ajan missä ollaan menossa. Ne olivat kuin kiinalaisia merkkejä, itsessään täynnä merkitystä, mutta minulle aivan tunnistamatonta materiaalia. Olisin tarvinnut itseäni nopeamman tulkin tai sihteerin, joka olisi antanut ajatuksilleni (tarkemminkin tuolle ajatusjonolle) kielen ja olomuodon.
Kuuntelin musiikkia ja sisälläni kihisi edelleen. Ymmärsin, että olen ihan yksin siinä penkissä, kukaan ei tule juttelemaan ja palauta minua takaisin. Annoin mieleni vain lentää ja päätäni alkoi särkeä minun pyöriessäni ajatuksissani ulkona pöllyävässä lumessa. Tunsin olevani suurempi kuin pellot ja puut ja naamani hymyili itsekseen, en voinut tehdä asialle mitään. Annoin heliumpallon päästä karkuun. Jos joku olisi tullut sanomaan minulle sanankin, kohottanut kättään tai istunut edes viereeni, olisin haljennut kahtia siihen paikkaan. Olin räjähdyspisteessä. Olinko minä saippuakupla? Vai sen kuplan sisällä? Vai oliko vain kehoni sen saippuakuplan sisällä ja kaikki ajatukseni olivat sen ulkopuolella, eikä nämä kaksi osaani päässeet kohtaamaan kunnolla kuplan reunojen takia? Seurailivat vain toisiaan katseella... Halusin lisää, mulla oli henkinen jano, olin kyltymätön. Avasin silmiäni enemmän, mutta eivät ne auenneet tarpeeksi. Mua pelotti. Halusin soittaa Annille, mutta en voinut.
maanantai 17. joulukuuta 2012
Taiteilijaelämää, minä, sivellin ja rappio!
Olen niin täynnä tunteita, etten tiedä mihin ne kaikki laitan.
Kirjoitan ne ylös! Piirrän ne alas! Rakastun ja vihaan!
Olen tahtomisen pilvessä, tahdon ja leijailen tahtomisen tunteen mukana. Pilvi on valkoinen ja paksu.
Kun kasvan isoksi, minusta tulee tyhjempi ja puhtaampi.
Kirjoitan ne ylös! Piirrän ne alas! Rakastun ja vihaan!
Olen tahtomisen pilvessä, tahdon ja leijailen tahtomisen tunteen mukana. Pilvi on valkoinen ja paksu.
Kun kasvan isoksi, minusta tulee tyhjempi ja puhtaampi.
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Me ollaan sairaan kauniita!
Armaat bloginlukijat, seuraa tekstiä kuluneesta viikosta ja viikonlopusta.
Olin torstaista asti Pöytyällä elämässä rappiollista kommuunielämää. Vietimme kolme yötä ihanassa pienessä omakotitalossa osana viiden hengen porukkaa ja meillä oli aivan ihanaa! Mä en voi käsittää, että kun päästää jostain vanhasta irti, niin tulee aivan uskomattoman paljon uusia asioita tilalle. Tavallaan koen olevani syrjäytymässä yhteiskunnasta, en saa mitään asioita hoidettua ja kaikki jutut vaan makaa tai kusee. Onneksi paskoissakin kolikoissa on kääntöpuoli ja tämä mulle siunaantunut kääntöpuoli sattuu olemaan aivan lohdullinen.
Tehtiin yhdessä kaikkea sekalaista. Jotenkin huomasin kyllä senkin, että tartten omaa tilaa ihan tosi tosi paljon. En kestä jatkuvasti olla muiden ihmisten höpinöitä kuulemassa. En mä voi sille mitään, ettei aina vaan jaksa. En ole oikein varma, olisiko musta muuttamaan kommuuniin. Tämä porukka on niin eläväinen, että normaali elämä tuntuisi oudolta. En jaksa kokoajan olla liikkeessä, haluan tehdä omia juttujani ja kulkea omia polkujani. Voisi sitä kommuunia silti kokeilla, siitähän mä oon aina haaveillut ja se ajatus tuntuu omalla tavallaan tosi ihanalta. Rakastan mun kämppää ihan uskomattoman paljon, enkä ole varma, voisinko kuitenkaan luopua tästä. Kuitenkin jouduin taistelemaan tämän asunnon puolesta. Ja mun pitää siltikin elää omia unelmiani, eikä juosta toteuttamassa muiden. Mun pitää miettiä tarkoin, mitä itse haluan, etten uppoa vaan jonkun toisen elämään kannattelemaan seiniä. En ole jonkun toisen työkalu.
Mua on viimeaikoina alkanut pelottaa se, etten tiedä mitä haluan. Pelkäänkö edelleen haluta tiettyjä asioita, koska ne ovat liian tavallisia tai erikoisia muiden ihmisten silmissä? Ei sillä oikeasti ole mitään väliä, mitä kukakin tekee. Miksi me niin paljon dissataan omakotiunelmia, perheitä ja koiraharrastuksia? Ei niissä ole mitään vikaa. Ollaanko me vaan niin katkeria omiin elämiimme, että on pakko kokoajan polkea muiden elämiä alas? Musta on tullut tavallaan ihan kamala ämmä. En mä tällästä elämää halua. Kukin tehköön OIKEASTI omat valintansa, oli ne sitten rohkeita tai ei. En tiedä mitä haluan elämältä. En tunne itseäni enää ollenkaan. Haluan nukkua yöni rauhassa ja turvassa, koko elämä on ollut niin turvatonta. Haluan turvaa nyt, edes hetkeksi.
Olin torstaista asti Pöytyällä elämässä rappiollista kommuunielämää. Vietimme kolme yötä ihanassa pienessä omakotitalossa osana viiden hengen porukkaa ja meillä oli aivan ihanaa! Mä en voi käsittää, että kun päästää jostain vanhasta irti, niin tulee aivan uskomattoman paljon uusia asioita tilalle. Tavallaan koen olevani syrjäytymässä yhteiskunnasta, en saa mitään asioita hoidettua ja kaikki jutut vaan makaa tai kusee. Onneksi paskoissakin kolikoissa on kääntöpuoli ja tämä mulle siunaantunut kääntöpuoli sattuu olemaan aivan lohdullinen.
Tehtiin yhdessä kaikkea sekalaista. Jotenkin huomasin kyllä senkin, että tartten omaa tilaa ihan tosi tosi paljon. En kestä jatkuvasti olla muiden ihmisten höpinöitä kuulemassa. En mä voi sille mitään, ettei aina vaan jaksa. En ole oikein varma, olisiko musta muuttamaan kommuuniin. Tämä porukka on niin eläväinen, että normaali elämä tuntuisi oudolta. En jaksa kokoajan olla liikkeessä, haluan tehdä omia juttujani ja kulkea omia polkujani. Voisi sitä kommuunia silti kokeilla, siitähän mä oon aina haaveillut ja se ajatus tuntuu omalla tavallaan tosi ihanalta. Rakastan mun kämppää ihan uskomattoman paljon, enkä ole varma, voisinko kuitenkaan luopua tästä. Kuitenkin jouduin taistelemaan tämän asunnon puolesta. Ja mun pitää siltikin elää omia unelmiani, eikä juosta toteuttamassa muiden. Mun pitää miettiä tarkoin, mitä itse haluan, etten uppoa vaan jonkun toisen elämään kannattelemaan seiniä. En ole jonkun toisen työkalu.
Mua on viimeaikoina alkanut pelottaa se, etten tiedä mitä haluan. Pelkäänkö edelleen haluta tiettyjä asioita, koska ne ovat liian tavallisia tai erikoisia muiden ihmisten silmissä? Ei sillä oikeasti ole mitään väliä, mitä kukakin tekee. Miksi me niin paljon dissataan omakotiunelmia, perheitä ja koiraharrastuksia? Ei niissä ole mitään vikaa. Ollaanko me vaan niin katkeria omiin elämiimme, että on pakko kokoajan polkea muiden elämiä alas? Musta on tullut tavallaan ihan kamala ämmä. En mä tällästä elämää halua. Kukin tehköön OIKEASTI omat valintansa, oli ne sitten rohkeita tai ei. En tiedä mitä haluan elämältä. En tunne itseäni enää ollenkaan. Haluan nukkua yöni rauhassa ja turvassa, koko elämä on ollut niin turvatonta. Haluan turvaa nyt, edes hetkeksi.
tiistai 4. joulukuuta 2012
Indonesialaisia paprikoita ja käsinukkeja
Huh!
Olen tehnyt tänään niin paljon asioita. Lähdin aamulla kaupungille ja olin siellä tosi pitkään etsimässä yhtä tiettyä juttua, jota ei sitten löytynytkään. Juoksin kaupasta toiseen, eikä mitään löytynyt. Piti käydä kahvilla, mutta en jaksanut enää mennä yhtään mihinkään kun viimeisestä liikkeestä ulos pääsin. Sain kauppatorilta maistiaisia ja törmäilin mummoihin anttilassa. Keskustelin pitkän tovin muumeista sokoksen myyjän kanssa ja kuulin, kun eräs porukka puhui pilven polttamisesta stockmannin eteisessä. Mua hymyilytti! Kotimatkalla käväisin cittarissa ostamassa Hertalle joululahjaksi pinkin pehmokäärmeen, jota se on toivonut jo varmaan vuoden! Nyt sain sen vasta ostettua kun katselin sitä jo aikaisemmin, mutta onneksi niitä oli siellä vielä kamala läjä. Olisin halunnut ostaa itselleni myös uudet kengät sieltä cittarista, mutta pohdin budjettiani ja tajusin, ettei mulla ole varaa niihin, ellen ole syömättä tosi pitkään aikaan. Ja ruoka on ihan kiva juttu kuitenkin.
Nyt iltapäivällä olen istunut kotona ja askarrellut ja askarrellut ja vaan askarrellut.. kerkesin kyllä tehdä ruokaakin, ja olen tosiaan ihan puhki kaikesta! Oon iloinen, että olen tehnyt paljon kaikkea ja saanut valmiiksi. En ole aikaisemmin tehnyt yhtään näin paljon asioita ihan vain joulun takia, mutta nytpä mulla on ihmisiä, joiden iloksi voin tehdä kaikkea ! On ihanaa, että pääsen hetkeksi pois kotoa jouluksi äidin luokse ja sitten tulen takaisin viettämään kodittomien joulua kaikkein rakkaimpien ihmisten kanssa!
Ja Venla saa kokea mun luovuuden multihuipennuksen sitten jouluna. :D
Rakastan. Uskokaa, tai älkää.
Olen tehnyt tänään niin paljon asioita. Lähdin aamulla kaupungille ja olin siellä tosi pitkään etsimässä yhtä tiettyä juttua, jota ei sitten löytynytkään. Juoksin kaupasta toiseen, eikä mitään löytynyt. Piti käydä kahvilla, mutta en jaksanut enää mennä yhtään mihinkään kun viimeisestä liikkeestä ulos pääsin. Sain kauppatorilta maistiaisia ja törmäilin mummoihin anttilassa. Keskustelin pitkän tovin muumeista sokoksen myyjän kanssa ja kuulin, kun eräs porukka puhui pilven polttamisesta stockmannin eteisessä. Mua hymyilytti! Kotimatkalla käväisin cittarissa ostamassa Hertalle joululahjaksi pinkin pehmokäärmeen, jota se on toivonut jo varmaan vuoden! Nyt sain sen vasta ostettua kun katselin sitä jo aikaisemmin, mutta onneksi niitä oli siellä vielä kamala läjä. Olisin halunnut ostaa itselleni myös uudet kengät sieltä cittarista, mutta pohdin budjettiani ja tajusin, ettei mulla ole varaa niihin, ellen ole syömättä tosi pitkään aikaan. Ja ruoka on ihan kiva juttu kuitenkin.
Nyt iltapäivällä olen istunut kotona ja askarrellut ja askarrellut ja vaan askarrellut.. kerkesin kyllä tehdä ruokaakin, ja olen tosiaan ihan puhki kaikesta! Oon iloinen, että olen tehnyt paljon kaikkea ja saanut valmiiksi. En ole aikaisemmin tehnyt yhtään näin paljon asioita ihan vain joulun takia, mutta nytpä mulla on ihmisiä, joiden iloksi voin tehdä kaikkea ! On ihanaa, että pääsen hetkeksi pois kotoa jouluksi äidin luokse ja sitten tulen takaisin viettämään kodittomien joulua kaikkein rakkaimpien ihmisten kanssa!
Ja Venla saa kokea mun luovuuden multihuipennuksen sitten jouluna. :D
Rakastan. Uskokaa, tai älkää.
maanantai 3. joulukuuta 2012
Olkoon tämä viimeinen syksy
Älä juokse mun luota
Kun on kevät ja
kevät kutsuu sua,
älä kuuntele niitä!
Aina syksyllä mä olen aloittanut elämässäni uuden sivun. Nyt on jo kolmas syksy kun päästän jonkun mun elämään, ei se ole oikein. En halua enää koskaan joutua tähän tilanteeseen! Haluan tämän kerrankin jatkuvan ohi pitkän talven ja kesänkin, seuraavaan syksyyn.
Siispä pyydän! Pysy siinä! Pysy mun luona, älä häviä maailman tuuliin, älä katoa pois!
Haluan antaa sulle kaiken ja olla onnellinen sun kanssas.
Vaikka päästän menemään,
mä kyllä juoksen sun perään.
Kuljen yksin kaduilla
Ja kuuntelen jos jostain
kuulisin sun äänen.
Vaikka päästän menemään,
mä kyllä juoksen sun perään.
Kuljen yksin kaduilla
Ja kuuntelen jos jostain
kuulisin sun äänen.
sunnuntai 2. joulukuuta 2012
Anni on ihana
Varoitus! Sisältää ällösiirappista lässynläätä.
Mulla on oma rakas, Anni. Olen niin onnellinen, että ollaan yhdessä. Mä oon ollut niin väärien ihmisten kanssa, etten olisi edes voinut olla onnellinen aikaisemmin! Mulla on jo nyt ikävä! Sulla on niin söpö naama!
Joo. Asiaan.
Anni oli siis tänään taas mun luona ja käytiin valamassa kynttilöitä Viiman kanssa. Valitettavasti ei ehditty paikalle ajoissa, eikä saatu omia kynttilöitä tehtyä. : ( Viima oli kuitenkin ihana ja antoi Annille kaksi kynttilää. Mennään sitten ensi viikolla valamaan lisää Viiman kanssa.
Juotiin kaakaota.
Ja bussit oli meille suosiollisia! Kaikki bussit, mihin meidän piti ehtiä, tuli paikalle just eikä melkein.
Mä oon niin onnellinen mun elämään! En oo enää yksinäinen. En ollenkaan.
Mulla on oma rakas, Anni. Olen niin onnellinen, että ollaan yhdessä. Mä oon ollut niin väärien ihmisten kanssa, etten olisi edes voinut olla onnellinen aikaisemmin! Mulla on jo nyt ikävä! Sulla on niin söpö naama!
Joo. Asiaan.
Anni oli siis tänään taas mun luona ja käytiin valamassa kynttilöitä Viiman kanssa. Valitettavasti ei ehditty paikalle ajoissa, eikä saatu omia kynttilöitä tehtyä. : ( Viima oli kuitenkin ihana ja antoi Annille kaksi kynttilää. Mennään sitten ensi viikolla valamaan lisää Viiman kanssa.
Juotiin kaakaota.
Ja bussit oli meille suosiollisia! Kaikki bussit, mihin meidän piti ehtiä, tuli paikalle just eikä melkein.
Mä oon niin onnellinen mun elämään! En oo enää yksinäinen. En ollenkaan.
lauantai 1. joulukuuta 2012
Pikkutuparit
Eilen oli pikkutuparit (eli tuparikakkoset ja pikkujoulut) luokkalaisille. Oli mukavaa, että ihmisiä tuli ja sain ihania lahjoja, voi että. Mari antoi mulle kaksi itse tekemäänsä pannulappua ja ne on aivan huippusöpöt. Juusolta sain ihanan punaisen torkkupeiton! Mä niin rakastan torkkupeittoja! Aaa! Piialta sain ihanan enkelin ja kuten tiedetään, enkelit on mun lemppareita myös. Oli kiva nähdä kaikkia ihmisiä ja oon iloinen erityisesti Venlasta nyt. Hetki sitten tuntui vähän nihkeältä, mutta kaikki on taas hyvin.
Lähdettiin käväisemään baarissa juhlien jälkeen, mutta pakko sanoa, ettei siellä tapahtunut mitään. Oli oikeasti ihan sairaan tylsää. Muistan ne ajat kun mentiin joka viikonloppu Primaan ja tanssittiin itsemme ihan kuoliaiksi. Ei tarvittu mitään istumapaikkoja yleensä koko iltana, oltiin vaan tanssilattialla. Mitä on tapahtunut? Ei mun enää tee mieli tanssia, se tuntuu jotenkin todella typerältä. Tai sitten en vain ole koskaan tarpeeksi paljon ja tarpeeksi vähän kännissä, että voisin tanssia vain. Lisäksi musiikki on nykyään ihan perseestä, enää ei soi Skrillex tai Pendulum. Kerran olin ihan fiiliksissä kun Dj soitti Pendulumin Blood Sugar! Ihan mahtava! Baarissa jaettiin myös polyesterisiä tonttulakkeja, made in China. Tuhlausta, ja yhtä perseestä kuin se musiikki. Mutta Venlalla oli upeet kengät!
Eilinen päivä oli muutenkin aika erikoinen. Aamulla kun kaveri, joka oli mun luona yötä, oli lähtenyt, lähdin itse keskustaan ja mentiin Venlan kanssa kirppiksille. Mulla oli tietysti tosi vähän rahaa, mutta ostin uuden pipon ja se on ihan mahtava. Kirppiksillä kului aikaa ja pipoa lukuunottamatta oikein mitään järkevää ei löytynyt, ja se on harmi.
Kirppisten jälkeen suunnattiin Myllyn Prismaan ja siellä se hauskin osuus sitten tapahtui. Kärryt oli ihan täynnä tavaraa ja kun päästiin kassalle ja saatiin pakattua ostokset kasseihin, niin maksukortti ei toiminut. Siinä sitä sitten veivattiin ja veivattiin ja homma keskeytettiin ja koitettiin saada automaatista rahaa, mutta Herra Ostoesto ja Rouva Nostoraja yrittivät kovasti estää meitä maksamasta. En ole ikinä seissyt kassalla ostosten kanssa niin kauan odottamassa, että Venla keksisi tilanteeseen ratkaisun. Viimein kun saatiin maksettua, Venlan kotipihassa huomattiin, ettei avaimet olleetkaan laukussa. Kaikki meni siis ihan päin persettä kun jouduttiin viemään ostokset muualle ja hakemaan avainta toisaalta ja KYLMÄ OLI.
Yöllä vielä oksensin kaikki syömäni sipsit ja juomani punaviinit. Mutta onneksi rakas pikku tiitiäinen lohdutti mua puhelimessa ja siitä tuli hyvä mieli. Sydän. C:
P.S. Piia antoi mulle vielä kirjan; D.H. Lawrence - Lady Chatterlyn rakastaja
P.P.S. Viima, pidän sinusta enemmän kuin uskotkaan!
Lähdettiin käväisemään baarissa juhlien jälkeen, mutta pakko sanoa, ettei siellä tapahtunut mitään. Oli oikeasti ihan sairaan tylsää. Muistan ne ajat kun mentiin joka viikonloppu Primaan ja tanssittiin itsemme ihan kuoliaiksi. Ei tarvittu mitään istumapaikkoja yleensä koko iltana, oltiin vaan tanssilattialla. Mitä on tapahtunut? Ei mun enää tee mieli tanssia, se tuntuu jotenkin todella typerältä. Tai sitten en vain ole koskaan tarpeeksi paljon ja tarpeeksi vähän kännissä, että voisin tanssia vain. Lisäksi musiikki on nykyään ihan perseestä, enää ei soi Skrillex tai Pendulum. Kerran olin ihan fiiliksissä kun Dj soitti Pendulumin Blood Sugar! Ihan mahtava! Baarissa jaettiin myös polyesterisiä tonttulakkeja, made in China. Tuhlausta, ja yhtä perseestä kuin se musiikki. Mutta Venlalla oli upeet kengät!
Eilinen päivä oli muutenkin aika erikoinen. Aamulla kun kaveri, joka oli mun luona yötä, oli lähtenyt, lähdin itse keskustaan ja mentiin Venlan kanssa kirppiksille. Mulla oli tietysti tosi vähän rahaa, mutta ostin uuden pipon ja se on ihan mahtava. Kirppiksillä kului aikaa ja pipoa lukuunottamatta oikein mitään järkevää ei löytynyt, ja se on harmi.
Kirppisten jälkeen suunnattiin Myllyn Prismaan ja siellä se hauskin osuus sitten tapahtui. Kärryt oli ihan täynnä tavaraa ja kun päästiin kassalle ja saatiin pakattua ostokset kasseihin, niin maksukortti ei toiminut. Siinä sitä sitten veivattiin ja veivattiin ja homma keskeytettiin ja koitettiin saada automaatista rahaa, mutta Herra Ostoesto ja Rouva Nostoraja yrittivät kovasti estää meitä maksamasta. En ole ikinä seissyt kassalla ostosten kanssa niin kauan odottamassa, että Venla keksisi tilanteeseen ratkaisun. Viimein kun saatiin maksettua, Venlan kotipihassa huomattiin, ettei avaimet olleetkaan laukussa. Kaikki meni siis ihan päin persettä kun jouduttiin viemään ostokset muualle ja hakemaan avainta toisaalta ja KYLMÄ OLI.
Yöllä vielä oksensin kaikki syömäni sipsit ja juomani punaviinit. Mutta onneksi rakas pikku tiitiäinen lohdutti mua puhelimessa ja siitä tuli hyvä mieli. Sydän. C:
P.S. Piia antoi mulle vielä kirjan; D.H. Lawrence - Lady Chatterlyn rakastaja
P.P.S. Viima, pidän sinusta enemmän kuin uskotkaan!
torstai 29. marraskuuta 2012
Paketteja
Aw! Sain Viimalta tänään lahjan! Ja se kävi tuomassa sen ihan kotiovelle ja sitten olin vessassa ja mua pelotti avaa ovee ja Viima kerkes jo lähtee pois!
Postiluukkuun kolahti pienen pöllön kuljettama ruskea paketti, jossa oli toivomani mustat säärystimet ( !! ) ja ihana enkeliheijastin! Rakastan enkeleitä. Kiitos Viima!
Olen myös alkanut jo kirjoitella joulukortteja ja suunnitella äidin ja muiden lahjaa. Laatikot askartelin itse jo syyskuussa Venlan kanssa.
Elämäni miehet
Elämäni tärkein mies on tietysti oma isäni. Miksei hän soittele minulle useammin? Miksei hän pyydä minua kylään, vaikka on kulunut jo niin paljon aikaa? Onko hän vain niin uppoutunut kaikenmaailman nikkarointiin ja tavoilleen uskolliseen työntekoon, ettei muista omaa hömpsöttelevää tytärtään täällä Turussa?
Haluaisin olla parempi tytär, mutta en osaa olla tämän kummoisempi..
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Toivelista maailmankaikkeuden Hobby Hallille.
Toivottavasti Joulupukki käy lukemassa mun blogia! Tässä on lista niistä asioista, jotka aion saada/hankkia itselleni mahdollisimman pian!
Joululahjaksi toivon siis seuraavia asioita:
1. Vesipiippuun hiiliä. Ne on lopussa ja haluan päästä taas polttelemaan!
2. Isoja ja pieniä, värikkäitä sisustustauluja.
3. Joku ihana uusi tunika, joka on kiva päällä ja jossa olisi pitsiä!
4. Myös joku söpö uusi mekko!
5. Mustat neulotut säärystimet.
6. Jotkut uudet, värikkäät ja kestävät sukkahousut!
7. Vadelman makuista activiaa!
8. Vaihtopäitä mun aivan uskomattoman räjähtäneeseen hammasharjaan.
9. Completa -kermajauhetta, koska se on aina loppu.
10. Mulla oli joskus niin kauniit kynnet! Haluan mun kynsille tapahtuvan jotakin upeeta, kuten vaikka tällaiset valkokultaiset kynsikorut.
11. Lemmikkipöllö, mielellään tommonen pieni.
12. Haluan vihdoinkin ne mun säkkituolit! (Mut ei tommosia lasten)
13. Joku yliampuva, värikäs ja suuri sormus.
Jatkoa luvassa...
tiistai 27. marraskuuta 2012
Muutama sana henkilökohtaisesta hampunhengen vierailusta
Olemme fyysisesti hauraita, sillä älyllinen kapasiteettimme on niin valtava, että se kompensoi fyysistä pienuuttamme.
Kaikissa asioissa, tilanteissa ja tapahtumissa on olemassa se yksi pieni ''vitsitekijä'', huono puoli, juju tai jokin pieni heikko kohta. Kaikkea ei voi saada missään asiassa.
Olen käyttänyt hampunhenkeä väärin. Nousu, nousu ja nousu on huono. Pitäisi antaa nousun tulla ja mennä, jotta osaisin alkaa vastaanottaa viestejä tulkilta minun ja maailmankaikkeuden välillä.
Hampunhenki on ollut minulle lempeä, vaikka olenkin tehnyt väärin ja ylpistynyt sen edessä. Nyt tiedän, että se potkaisee aina takaisin, ellen osaa kunnioittaa. Potku tuli jo aikaisemmin, nyt sain upota siihen rakkauteen, jota universaali mieli itsessään on. Vähän minua silti piti näpäyttää, mutta kasvoin! Kasvoin lähemmäksi omaa mittaani.
Olen kirja. Nimenomaan ne tapahtumat ja maisemat sivujen ja tekstien takana. Olen tarina, mutta ennenkaikkea kirja.
Tiedän, että kehossani on tieto ja muisti siitä, kuinka kävellä, hengittää, syödä, juoda, nukkua, seistä ja istua. Voin vihdoinkin alkaa luottaa itseeni ja siihen, että elän siitä huolimattakin, vaikka antaisin psyykkisen kapasiteettini välillä täysin toisiin tehtäviin. On kuormittavaa keskittyä fyysisen kehon ylläpitoon samalla kun vastaanottaa tietoa maailmankaikkeudelta. Kroppani kyllä kykenee pitämään itsensä hengissä mielen matkoistani huolimatta.
Tietoisuuden on välillä kasvettava, jotta päässämme olevat asiat saavat tilaa järjestäytyä uudelleen. Hampunhenki toimii tulkkina tuoden universaalista älystä palasia keskeneräisiin ja rikkonaisiin ajatusketjuihin. Kun mieli taas kutistuu, asiat ovat järjestäytyneet uuteen muotoon ja ymmärryksemme on syvempi ja tarkempi.
Kaikissa asioissa, tilanteissa ja tapahtumissa on olemassa se yksi pieni ''vitsitekijä'', huono puoli, juju tai jokin pieni heikko kohta. Kaikkea ei voi saada missään asiassa.
Olen käyttänyt hampunhenkeä väärin. Nousu, nousu ja nousu on huono. Pitäisi antaa nousun tulla ja mennä, jotta osaisin alkaa vastaanottaa viestejä tulkilta minun ja maailmankaikkeuden välillä.
Hampunhenki on ollut minulle lempeä, vaikka olenkin tehnyt väärin ja ylpistynyt sen edessä. Nyt tiedän, että se potkaisee aina takaisin, ellen osaa kunnioittaa. Potku tuli jo aikaisemmin, nyt sain upota siihen rakkauteen, jota universaali mieli itsessään on. Vähän minua silti piti näpäyttää, mutta kasvoin! Kasvoin lähemmäksi omaa mittaani.
Olen kirja. Nimenomaan ne tapahtumat ja maisemat sivujen ja tekstien takana. Olen tarina, mutta ennenkaikkea kirja.
Tiedän, että kehossani on tieto ja muisti siitä, kuinka kävellä, hengittää, syödä, juoda, nukkua, seistä ja istua. Voin vihdoinkin alkaa luottaa itseeni ja siihen, että elän siitä huolimattakin, vaikka antaisin psyykkisen kapasiteettini välillä täysin toisiin tehtäviin. On kuormittavaa keskittyä fyysisen kehon ylläpitoon samalla kun vastaanottaa tietoa maailmankaikkeudelta. Kroppani kyllä kykenee pitämään itsensä hengissä mielen matkoistani huolimatta.
Tietoisuuden on välillä kasvettava, jotta päässämme olevat asiat saavat tilaa järjestäytyä uudelleen. Hampunhenki toimii tulkkina tuoden universaalista älystä palasia keskeneräisiin ja rikkonaisiin ajatusketjuihin. Kun mieli taas kutistuu, asiat ovat järjestäytyneet uuteen muotoon ja ymmärryksemme on syvempi ja tarkempi.
maanantai 26. marraskuuta 2012
Kahvikuppeja ja busseja
Viikonloppuna olin keskellä metsää outojen ja uusien ihmisten kanssa. Kivaa!
Mä en oikeen osaa sanoa, mihin olen menossa koulun ja töiden suhteen. Välillä ne jutut ahdistaa, välillä vaan työnnän ne pois mielestä. Mulla on useimmiten niin sulkeutunut olo, etten halua pohtia niitä asioita ollenkaan. Nyt kun tuntuu niin onnelliselta ja iloiselta, en haluaisi millään pilata mun ihanaa rakkautta ja onnea kaikkea kohtaan sillä, että alkaisin huolestumaan taas. Tunnen olevani itse rakkaus! Vitut muusta.
Joskus teen pahoja asioita ja alan miettimään, pitääkö mun jotenkin hyvittää ne teot. Tässä puhun nyt siis siitä, että varastelen kuppeja, laseja tai lusikoita kahviloista ja baareista esimerkiksi. Musta tuntuu, että se on väärin, koska mulle on opetettu, että varastaminen on väärin. Tottakai se on väärin, koska jokainen tavara on maksanut omistajalleen rahaa ja se yksi pieni lusikkakin on jonkun toisen omaisuutta. Toisaalta en haluaisi tuntea pahaa oloa, sillä alan aina ajatella niiden lasien ja lusikoiden suurta määrää. Eihän se mihinkään silti oikeuta, koska jos jokainen nappaisi käytön jälkeen kupin takataskuun niin ei niitä kahvikuppeja enää olisi. Oltaisiin kuin pikaruokaravintolat, kaikki astiat kertakäyttöistä paskaa. Mua kalvaa jokaisen ottamani kupin tai lusikan jälkeen ja monet niistä kupeista onkin mennyt rikki, hyvä niin!
Tänään istuin bussissa ja yhden pysäkin kohdalla mun hengitys melkein pysähtyi ja varmasti kasvoni olivat kalpeat kuin lakana, sillä! Sisään astui eräs ihminen, joka palautti mieleen erään yhteisen ''ystävämme''. En voinut tehdä oikeen mitään siinä tilanteessa, istuin vain kännykkä kädessä ja toivoin, ettei tämä ihminen katsoisi taakseen. Jos hän olisi nähnyt minut, olisi joku hiljainen ja puhumaton helvetti ollut irti välittömästi. Mun kurkkua kuristi. Mua alkoi vituttaa sen ihmisen näkeminen. Se palautti mieleeni kaikki ne asiat, jotka olen koittanut työntää johonkin menneeseen, pahaan uneen.
Kun tilanne ratkesi ja pääsin Viiman kotiin, aloin miettimään, olinko oikeasti tehnyt vääriä valintoja. Jos olen, miksei musta aidosti tunnu siltä? Koitanko vaan yrittää peittää jtn keinotekoista syyllisyyttä, jonka tämä bussiin tulleen ihmisen ystävä minulle syyti? Mä en ihan totta halua tuntea syyllisyyttä. Mutta siltikään en ymmärrä, että tää paska olo seuraa mua päivästä toiseen, mikäli vahingossa alan sitä miettimään. En mä ole paha ihminen.
Eka Rihannan biisi, joka saa mut tuntemaan jtn!
Mä en oikeen osaa sanoa, mihin olen menossa koulun ja töiden suhteen. Välillä ne jutut ahdistaa, välillä vaan työnnän ne pois mielestä. Mulla on useimmiten niin sulkeutunut olo, etten halua pohtia niitä asioita ollenkaan. Nyt kun tuntuu niin onnelliselta ja iloiselta, en haluaisi millään pilata mun ihanaa rakkautta ja onnea kaikkea kohtaan sillä, että alkaisin huolestumaan taas. Tunnen olevani itse rakkaus! Vitut muusta.
Joskus teen pahoja asioita ja alan miettimään, pitääkö mun jotenkin hyvittää ne teot. Tässä puhun nyt siis siitä, että varastelen kuppeja, laseja tai lusikoita kahviloista ja baareista esimerkiksi. Musta tuntuu, että se on väärin, koska mulle on opetettu, että varastaminen on väärin. Tottakai se on väärin, koska jokainen tavara on maksanut omistajalleen rahaa ja se yksi pieni lusikkakin on jonkun toisen omaisuutta. Toisaalta en haluaisi tuntea pahaa oloa, sillä alan aina ajatella niiden lasien ja lusikoiden suurta määrää. Eihän se mihinkään silti oikeuta, koska jos jokainen nappaisi käytön jälkeen kupin takataskuun niin ei niitä kahvikuppeja enää olisi. Oltaisiin kuin pikaruokaravintolat, kaikki astiat kertakäyttöistä paskaa. Mua kalvaa jokaisen ottamani kupin tai lusikan jälkeen ja monet niistä kupeista onkin mennyt rikki, hyvä niin!
Tänään istuin bussissa ja yhden pysäkin kohdalla mun hengitys melkein pysähtyi ja varmasti kasvoni olivat kalpeat kuin lakana, sillä! Sisään astui eräs ihminen, joka palautti mieleen erään yhteisen ''ystävämme''. En voinut tehdä oikeen mitään siinä tilanteessa, istuin vain kännykkä kädessä ja toivoin, ettei tämä ihminen katsoisi taakseen. Jos hän olisi nähnyt minut, olisi joku hiljainen ja puhumaton helvetti ollut irti välittömästi. Mun kurkkua kuristi. Mua alkoi vituttaa sen ihmisen näkeminen. Se palautti mieleeni kaikki ne asiat, jotka olen koittanut työntää johonkin menneeseen, pahaan uneen.
Kun tilanne ratkesi ja pääsin Viiman kotiin, aloin miettimään, olinko oikeasti tehnyt vääriä valintoja. Jos olen, miksei musta aidosti tunnu siltä? Koitanko vaan yrittää peittää jtn keinotekoista syyllisyyttä, jonka tämä bussiin tulleen ihmisen ystävä minulle syyti? Mä en ihan totta halua tuntea syyllisyyttä. Mutta siltikään en ymmärrä, että tää paska olo seuraa mua päivästä toiseen, mikäli vahingossa alan sitä miettimään. En mä ole paha ihminen.
Eka Rihannan biisi, joka saa mut tuntemaan jtn!
perjantai 23. marraskuuta 2012
Aamu-unet olohuoneen lattialla, sun kanssas..
I'm so happy.
Vihdoinkin tein jotakin oikein.
Kerrankin ei tarvitse olla epätietoinen.
Viimeinkin tunnen olevani hyvä.
Thanks, dear!
Vihdoinkin tein jotakin oikein.
Kerrankin ei tarvitse olla epätietoinen.
Viimeinkin tunnen olevani hyvä.
Thanks, dear!
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Maybe I Love this universum!
Maailmaa seuraillessani olen tullut huomanneeksi, kuinka ihanilta ja hauskoilta toiset ihmiset näyttävät. Olin tänään yksin kirpputorilla ja tavaroiden lisäksi katselin muita ihmisiä. Yhdessä hyllyvälissä ohitseni käveli pitkä, parrakas mies, jolla oli ruudullinen villapaita ja jokin hassu hattu. Hän näytti aivan merimieheltä! Meinasin jopa hypätä hänen peräänsä kysyäkseni, mahtaako hän oikeasti olla merimies. En kuitenkaan uskaltanut tehdä niin, mutta hymisin itsekseni hänen peräänsä. Merimiehet on hauskoja.
Olin pitkään kaupungilla ja mulla oli tosi hyvä olo itseeni ja elämääni. Käväisin iltapäivällä Lady Line -kuntokeskuksessa lunastamassa lahjakortin, jonka voitin jossain arvonnassa. En tosissaan mene sinne kuntoilemaan! Paikka näytti just sellaselta rikkaiden bisnesnaisten kuntosalilta. Hinnatki oli ihan hirveitä! Kotona tein linssikeiton ja aloin siivoamaan huomista pullanleipomispäivää varten.
Ihana päivä! Ja huomenna tapahtuu tosi tosi ihania juttuja, koska meillä on se pullapäivä ja ihiihihihiii!
Olin pitkään kaupungilla ja mulla oli tosi hyvä olo itseeni ja elämääni. Käväisin iltapäivällä Lady Line -kuntokeskuksessa lunastamassa lahjakortin, jonka voitin jossain arvonnassa. En tosissaan mene sinne kuntoilemaan! Paikka näytti just sellaselta rikkaiden bisnesnaisten kuntosalilta. Hinnatki oli ihan hirveitä! Kotona tein linssikeiton ja aloin siivoamaan huomista pullanleipomispäivää varten.
Ihana päivä! Ja huomenna tapahtuu tosi tosi ihania juttuja, koska meillä on se pullapäivä ja ihiihihihiii!
tiistai 20. marraskuuta 2012
Pikkutytön mekko
Löysin stockmannilta maailman suloisimman pikkutytön jouluasun! Siihen kuuluu lumenvalkoinen, karvainen bolero/takki ja punainen juhlamekko. Voisin katsella tota asua tuntikausia, se vaan miellyttää mun silmää aivan uskomattoman paljon. Rakastan punaista ja valkoista yhdistettynä toisiinsa, ei sille mitään mahda.
maanantai 19. marraskuuta 2012
Ne yhdet kasvot!
Mahtaa tulla hyvää jälkeä, kun kirjoituskin sujuu noin moiteettomasti ja hintakin aivan paikallaan hiustenleikkuusta ylipäätään.
<<<<
Aamu nousi, heräsi
katsoi minuun hymyillen.
Mulla oli tänään taas aika jännä päivä. Aamulla koomasin kotona ja hilluin yöpaidassa koko aamun, koska kahvi oli loppunut, enkä saanut itseäni käyntiin millään. On niin kamalaa huomata oma riippuvuutensa noinkin turhaan asiaan kuin kahvi.
Tapasin taas Viimaa keskustassa ja pakko myöntää, että se oli ihanaa taas kerran. Olen tosi iloinen meidän uudesta, paremmasta ja värikkäämmästä ystävyydestä. Meillä oli joskus tosi vaikeita aikoja, mutta ollaan päästy niiden yli ja tuntuu, että elämä on muutenkin niin paljon erilaista nykyään, ettei sovi edes verrata entisiä ja nykyisiä aikoja keskenään. Me ollaan nyt merirosvoja!
Lähdin keskustaan kahden aikaan ja mun oli tarkoitus ostaa uusi xbox360 -peli, jonka sitten löysinkin. (ei tosin vielä tunnu miltään jättimenestykseltä kun sitä pelasin illalla) En oikeen muista, oliko mulla jotain muita syitä lähteä taas keskustaan, mutta lähdin iloiten! Olen alkanut seikkailemaan taas, etsimään uusia paikkoja ja tapaamaan ihmisiä. Haluan vaan tehdä itseni ja muut onnelliseksi, olla hieman hullu, lapsi tässä liian nopeasti vanhenevassa ruumiissa. Olen onnellinen, en koe olevani niin yksinäinen kuin joskus olin. Olen alkanut tajuamaan tätä systeemiä ja näitä kiemuroita, olen alkanut ymmärtää ihmisiä ja elämää.
Mun tunteilla ja ajatuksilla ei ole mitään säännönmukaisuutta, ei mitään rajaa eikä mitään järkeä. Ne vaan tulee ja menee, ja vaikka luulenkin jonkun asian pysyvän jonkinlaisena tai muuttumattomana, niin usein ne silti muuttuilee, vaikken edes haluaisi. On vaan pakko sanoa, että mun sydämessä on tosi iloisia ajatuksia juuri nyt. Mä haluaisin vain sellaisen.. kevyen, pienen pienen onnen.
Perustettiin facebook-ryhmä tylsistyneille Turkulaisille. Torstaina on pullapäivä! Leivotaan pullaa ja jaetaan niitä sitten ihmisille. Ihanaa! : ) Haluan hämmentää ihmisiä oikein urakalla, mulla on vaan sellainen vaihe.
Olen päättänyt saada onnen! Torstai, tule jo! Haluan nähdä ne yhdet kasvot taas, muulla ei väliä!
MAINOS
Hei nyt kaikki Turussa ja lähialueilla asuvat, liittykää meidän elämään tympääntyneiden omaan facebook-ryhmään ''Turussa tylsistyneet''.
Keksitään yhdessä jotain tekemistä, ennenkuin pää räjähtää.
Kiittoos!
sunnuntai 18. marraskuuta 2012
perjantai 16. marraskuuta 2012
Ero omaan itseensä
Jokainen vaihe tulee päätökseen joskus. Mun on oikeesti aika alottaa tekemään muita asioita! En voi odotella elämääni läpi sitä, että onko mulle tilaa sun elämässäs vai ei!
Luulin asioiden olevan jo selvät sulle!
''Anna anteeksi ne kaikki sanat, sanotut ja sanomattomat.
En koskaan halunnut asioiden päättyvän näin.
Ehkä tarinamme jatko-osa joskus julkaistaan,
nyt on vaan pakko irrottaa.
Molemmat tiedettiin tän tilanteen tulevan
ja asioiden ihan liian syvälle painuvan!
Anteeksi pieni,
olet ikuisesti mun oma rakas vartijani.''
tiistai 13. marraskuuta 2012
maanantai 12. marraskuuta 2012
Lankkua perkele
Päivä.
Mieletön päivä.
Seikkailu.
Kaunis seikkailu.
Kopiokone, parkkipaikka, kauppakeskus,
kirjasto, satama, kamera, kännykkä,
bussi.
Ystävä. Ilo.
Ideat. Kaikki!
Lupasin ottaa mun elämästä kiinni kun
sen löydän, nyt se onkin tässä näin!
Ihan tässä, ihan tässä vieressä, tässä mun
kädessä! ELÄMÄ!
Olen rakkaus, olen valo!
Ja Viima sen sijaan lankuttaa kirjaston takapihalla:
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Päänräjähdys
Viikonloppuna tapahtui oikeasti kummia. Oltiin Viiman kanssa ensin perjantaina päiväkaljoilla Koulussa, jonka aikana päätettiin jatkaa juhlia illalla menemällä baariin. Yhdeksän maissa tavattiin toisemme tuomiokirkon edessä, juotiin punkkua suoraan pullosta ja poltettiin tosi monta tupakkaa.
Päädyttiin Suxesiin ja olin tosi iloinen siitä, että mentiin juuri sinne. En oo käynyt suksessa pitkään aikaan ja tuntui tosi kivalta mennä sinne, nähdä se paikka taas ja tuntea olevansa tosi homo. Puhuttiin Viiman kanssa tosi hyviä asioita, niinkuin ollaan puhuttu tässä lähiaikoina muutenkin. Olen paljon ajatellut omaa identiteettiäni ja sitä, miksi ihmissuhteet menee päin persettä. Kyse on oikeasti vain siitä, etten osaa tai pysty olla vain oma itseni, juuri tällainen kuin olen! Haluan miellyttää muita jatkuvasti ja pyytelen anteeksi jopa olemassaoloani. Kuvittelen ihmisten haluavan multa tiettyjä asioita ja teen kaikkeni ollakseni sellainen kuin kuvittelen ihmisten haluavan. On vaan niin pirun vaikeaa tajuta, että ihmiset todennäköisesti eivät edes halua niitä asioita multa. Ja yritän miellyttää ja tehdä kaikkeni aina! Ei! Ei sen kuulu mennä niin! Viima rohkaisi mua ihan uskomattoman paljon kaikilla sanomisillaan, ja tajusin oikeasti ekaa kertaa pitkään aikaan todella sen, ettei kaikkia voi miellyttää ja kaikki eivät musta tykkää kuitenkaan. Ja aina on niitä ihmisiä, jotka rakastaa mua vikoineni ja vittumaisine piirteineni, joten turha nuolla persettä yhtään keneltäkään.
Suksessa tajusin myös, että jumitan paikallani yhden ihmisen kanssa. Aloin ajatella, että mun on pakko saada jatkaa mun elämääni vain, ei tästä tule mitään tällä tavoin. Joskus rakkaus ei vaan riitä kun on kaikkea muuta, ja kyllä mä uskon sen ihmisen ymmärtävän mua. Ehkä me vielä seikkaillaan ja pelataan sitä x-boxia, kuka tietää. Mutta nyt musta vaan alkaa tuntua, etten mäkään pysty tähän.. tulevaisuus on liian arvaamaton odoteltavaksi.
Suksen jälkeen olin aika humalassa ja tavattiin kadulla joukko pieniä ihmisiä. (Okei, ei ne nyt mitenkään yhtään sen pienempiä olleet kuin mekään.) Pyörittiin keskustassa ja lähdin näiden ihmeihmisten mukaan. Tunsin oloni niin onnelliseksi kaikesta! Kaikki tuntui niin kivoilta mua kohtaan! Koitettiin päästä joihinkin baareihin, mutta päätettiin lopulta lähteä kävelemään mun kotiin. Sekin oli ihan hullua, olin viemässä ihan randomeja ihmisiä mun luokse ja silti se tuntui niin niin kivalta. Viima oli kadonnut keskustaan, mutta tuli mun luo myöhemmin yöllä kuitenkin. Tyyppien kyyti jotenkin kusi ja ne jäi yöksi.
Se oli pitkään aikaan hauskin ja ihanin vuorokausi, mitä mulla on ollut. Sekalaisia ihmisiä kasassa meillä ja juteltiin ja poltettiin vähän vesipiippua. Aamulla Viima leipoi suklaakakkuakin meille kaikille! Haha, mua naurattaa edelleen. Tuntuu niin kivalta, saatiin uusia ystäviä. Jotenki palikat loksahti paikalleen.
Kiitos kaikesta. Rakastan teitä kaikkia! <3 div="div">
Minä en unohda sinua koskaan, vaikka en muistaisi omaa nimeäni. Sinä saatat olla juuri se, joka sattumalta minut pelastaa meteoriitin alta.
maanantai 5. marraskuuta 2012
Elämä kuin runo
Sossupummina olossa vituttaa eniten se, että on kokoajan toisten armoilla. Olen nyt odottanut rahojani 13 päivää, ja rahatta olen ollut käytännössä yhtä pitkän aikaa. Vuokra piti maksaa jo! Mulla on puhelinlasku! Pitäs ruokaa saada! Tilillä on vähän päälle kolme euroa. Mua ottaa niin palloon! Tänään niiden piti tulla, mutta ei ne vielä näkyneet tilillä. Jos ne ei tule tänään niin huomenna uusi yritys. Jumalauta.
Eilen illalla oli taas ihan liikaa mietittävää pienessä päässäni. Sängyssä makaaminen on niin karua kun ajatukset hyökkäävät kimppuun heti kun sulkee valon ja asettuu ihanasti nukkumaan. Siinä kohtaa pään pitäisi tyhjetä, ei täyttyä.
Käväisin kahvilla keskustassa ja tulin takaisin kotiin syömään. Sitten kun olen syönyt, lähden varmaan takaisin ulos hillumaan. Ilma on kylmä ja sumuinen, just niinku minäkin välillä. Kaukaa ihana, läheltä hyytävä. Haha! No ei vais. Pakko sinne on kuitenkin mennä takaisin, haluan nähdä maailmaa tänään. Haluan olla ihanasti itseni kanssa. On runo olo.
Haluan elämäni takaisin. Aion ottaa siitä kiinni heti kun sen löydän.
Eilen illalla oli taas ihan liikaa mietittävää pienessä päässäni. Sängyssä makaaminen on niin karua kun ajatukset hyökkäävät kimppuun heti kun sulkee valon ja asettuu ihanasti nukkumaan. Siinä kohtaa pään pitäisi tyhjetä, ei täyttyä.
Käväisin kahvilla keskustassa ja tulin takaisin kotiin syömään. Sitten kun olen syönyt, lähden varmaan takaisin ulos hillumaan. Ilma on kylmä ja sumuinen, just niinku minäkin välillä. Kaukaa ihana, läheltä hyytävä. Haha! No ei vais. Pakko sinne on kuitenkin mennä takaisin, haluan nähdä maailmaa tänään. Haluan olla ihanasti itseni kanssa. On runo olo.
Haluan elämäni takaisin. Aion ottaa siitä kiinni heti kun sen löydän.
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
Babe, just give me one more night!
Voisin humaltua joka ilta, tanssia kuin en olisi ikinä aikasemmin kuullut musiikkia ja sekoilla kuin koira pallomeressä. Elämä on lyhyt, kaikki asiat täytyy tehdä. Meille on annettu vapaa tahto, jotta voisimme itse päättää. Minulla on vapaus valita, valinnanvapaus.
Okei, vapauteen liittyy myös vastuu ja se onkin kaiken kääntöpuoli. En minä tiedä, olenko ollut vastuullinen tai tulenko koskaan olemaan edes! Otan vastuun kyllä useimmista asioista mutta mutta.. Joskus se vain unohtuu. Olen taas tullut näiden valintojen eteen, v*ttu sentään, miksen pitänyt itseäni kaukana tästä ongelmasta? Tämä on juurikin tämä ongelma, joka on tutumpi kuin oma käsilaukkuni. Olen kirjoittanut tästä tilanteesta sivukaupalla tekstiä ahdistuksessani ja koittanut löytää ratkaisun. Viime kerralla kaikki kusi, en enää osannut valita ja valitsin vahingossa väärin. Tällä kertaa tuntuu, että en edes haluaisi valita. En halua mokata enää uudestaan.
Käsi kaulalla, väärällä puolella... unohdan hengittää.
Miksi on luotu näin monimöykyräinen luonne? Isketty vastakohtia vastakohtien perään samaan persoonaan, juupas eipäs, kylmä kuuma. Haluan kaiken enkä halua oikein mitään, suutun mutta olen erittäin leppynyt, kokeilen jokaista, vaikka tiedän jo, minkä tulen valitsemaan. Teen pahaa, pyydän anteeksi. Satutan, koitan parantaa ja mikä pahinta, jätän huomiotta enkä tee enää mitään.
Suorinta tietä sinne, mitä sisimmässäni ajattelen. Nyt täytyy vain juosta silmät kiinni, ei saa hairahtua yhdellekkään harhapolulle, ei yhteenkään vieraaseen taloon. Jätän kukat maahan ja tähdet taivaalle. Olen tulossa! Odota vain, en hairahdu, en hairahdu!
torstai 1. marraskuuta 2012
Rajalla
Rajojani vasten ulkopuolella lepää jokin pehmeä kerros
ihanan lämmin, kuin turkki. Siinä makaan.
Rajojeni tällä puolen täysi minä
vaikkakin vajaa sielu olen.
Kylmänä ja kuumana itseni tunnen,
näkyvänä ja näkymättömänä.
Rajallani viisi porttia auki läpi vuorokauden;
aistit.
Näistä porteista kulkee sisään ja ulos tämä maailma.
Kuudes portti välillä raollaan, mutta liian usein
lukkoon laitettu. Saisinko senkin aukeamaan?
lukkoon laitettu. Saisinko senkin aukeamaan?
Olen rajojeni molemminpuolisen
kokemuksen suhde.
Rajani on herkkä ja kovin muuttuvainen.
Joskus siihen saa nojata jotain muutakin
kuin vain se, minkä itse valitsen.
Jonkun toisen raja minun rajallani.
Toisen aistit minun aistejani vasten.
Porteista pääsee silloin enemmän
sisään ja ulos näkyvää ja näkymätöntä.
Rajani on herkkä ja kovin muuttuvainen.
Joskus siihen saa nojata jotain muutakin
kuin vain se, minkä itse valitsen.
Jonkun toisen raja minun rajallani.
Toisen aistit minun aistejani vasten.
Porteista pääsee silloin enemmän
sisään ja ulos näkyvää ja näkymätöntä.
Ajatuksen voimalla kuljen,
rakkaudella itseäni ruokin
ja luottamuksella parannan.
Jonakin päivänä kuolen,
ja silloin rajallani juhlitaan.
maanantai 29. lokakuuta 2012
Everything at once
Vapaassa hyvinvointivaltiossa on joskus niin pirun vaikea tarpoa. Ensimmäisen maailman ongelmia on loputon lista; tee kylmenee, ennen kuin ehtii juoda. Ei ehdi käydä vessassa kun teeveestä tulee hyviä ohjelmia kolme tuntia putkeen, ruokaa on niin paljon että maha repee ja aamiaiseksi ei oo muuta kuin suklaakakkua, yh!
Musta kyllä tuntuu, että kaikki kun on niin suhteellista tässä maailmassa, niin onhan mulla oikeus joskus jostain valittaa. Ei se auta aina verrata omia ongelmia muiden ongelmiin, että onko ne kenties jotenkin suurempia tai pienempiä. Mun ongelmat on mulle isoja. Jollekkin toiselle ne ei todennäköisesti merkkaa yhtään mitään. Ja mä haluan valittaa.
Tänään kävin nostamassa rahaa tililtä, ne vähät mitä mulla oli. Ja mitä ostin? En mitään järkevää, vain kaikenlaista pientä omaksi ilokseni. Olenko tuhlari, taivaanrannanmaalari, järjestyksessä epäonnistunut hulttio ja turhamainen kakara... ehkä. Halusin vain ostaa ne asiat itselleni, voiko siitä tuomita. Tietysti omassa elämässäni korkein tuomari olen minä itse ja siitä jos jostain saan kärsiä.
Viime aikoina mua on turhauttanut ihan sikana, etten tiedä mitä elämältä haluan. Mulla oli joskus tosi ihania ja intohimoisia suunnitelmia vaikka mistä, miksi haluan tulla isona. Nyt musta tuntuu, että kaikki haaveet kaatuu johonkin epävarmuuteen ja rohkeuden tai viitseliäisyyden puutteeseen. Miksi en osaa tarrata kiinni niistä asioista, joista haaveilen ja alkaa tekemään töitä niiden asioiden eteen? Mikään ei ole ilmaista. Viiman kanssa puhuttiin, että aika ja raha ovat ikäänkuin toisensa. Rahan saaminen maksaa aikaa ja aikaa on usein vain niillä, jotka eivät käytä sitä rahan hankkimiseen. Rikas ja kiireinen, vai köyhä ja vapaa. Kumpihan noista oikeasti sopisi mulle paremmin.. en enää tiedä. Kai se on se kultainen ja kuuluisa tasapaino, mikä pitäisi asioiden välillä löytää. Mulle se tasapainon hankkiminen ylipäätään yhtään missään asiassa vaan on aina ollut tosi vaikeaa. Jotenkin oon niin kiinni siinä ''kaikki tai ei mitään'' periaatteessa, etten osaa edes ajatella muita vaihtoehtoja. Voisin alkaa kehittämään itseäni, sillä jos oikeasti ei kelpaa muu kuin kaikki, en tule koskaan saamaan mitään.
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
perjantai 26. lokakuuta 2012
Hyytävä valkea aamu
Aamulla nousin sängystäni todella kankeasti. Sängyssäni ei ole jalkoja ja istun usein hetken sänkyni reunalla lattialla, ennen kuin nousen ylös. Tänään vain heitin jalkani sängyn ulkopuolelle ja nousin. Ulkoa hohkasi valkoista valoa ja kylmää ilmaa, tuntui hirveältä. Asuntoni oli täysin hiljainen, ei edes rappukäytävästä kuulunut mitään ääniä. Mua harmitti, ja se tunne on kaikista inhottavin tuntea heti herättyään. Tunsin itseni taas niin yksinäiseksi, pieneksi ja turhaksi. Yöpaitakin oli mennyt vinoon ja kun kävelin keittiöön, muistin, etten ole tiskannut tiskejäni aikoihin.
Eilen illalla ajattelin, että uni tulisi sinä iltana helpommin ja voisin nukkua ihanasti koko aamun aamupäivään asti vihreissä lakanoissani. Pyörin sängyssä ja mietin kaikkia asioita. Ei mun olisi tarvinnut niitä asioita miettiä yhtään juuri silloin, olisin hyvin voinut vain alkaa nukkua. Miksi siis mietin? Puhelin niitä taas ääneen, juttelin niitä taas jollekkin näkymättömälle henkilölle joka muka minua kuuntelee. Tiedän kyllä todellisuuden olevan sellainen, ettei mun tavarat elä tai mielikuvituskaverit ole oikeasti olemassa. Ei ne kuule! Miksi siis jauhan! Ja aamuyön ensimmäisinä tunteina aloin taas itkemään. Ehkä se oli se väsymys, joka oli tullut kun vietin niin ihmeellisen päivän. Tai sitten se oli se ikävä kotiin, ikävä vaan kaikkialle turvaan.
Joskus mietin, etten voi lähteä ulos asunnostani. Voin vain maata sängyssäni peiton alla hiljaa. Jos nousen ja astun ovesta ulos, voin kadota ikuisiksi ajoiksi tuonne tuuliseen ja kylmään maailmaan. Se voi imaista mut ja tehdä musta mitättömän. Kuka mua sitten rakastaa tai hellii? Tuskin kukaan, koska en olisi enää olemassa. Joku toinen olematon ehkä, mutta kaikki joita rakastan, ovat olemassa.
Eilen illalla ajattelin, että uni tulisi sinä iltana helpommin ja voisin nukkua ihanasti koko aamun aamupäivään asti vihreissä lakanoissani. Pyörin sängyssä ja mietin kaikkia asioita. Ei mun olisi tarvinnut niitä asioita miettiä yhtään juuri silloin, olisin hyvin voinut vain alkaa nukkua. Miksi siis mietin? Puhelin niitä taas ääneen, juttelin niitä taas jollekkin näkymättömälle henkilölle joka muka minua kuuntelee. Tiedän kyllä todellisuuden olevan sellainen, ettei mun tavarat elä tai mielikuvituskaverit ole oikeasti olemassa. Ei ne kuule! Miksi siis jauhan! Ja aamuyön ensimmäisinä tunteina aloin taas itkemään. Ehkä se oli se väsymys, joka oli tullut kun vietin niin ihmeellisen päivän. Tai sitten se oli se ikävä kotiin, ikävä vaan kaikkialle turvaan.
Joskus mietin, etten voi lähteä ulos asunnostani. Voin vain maata sängyssäni peiton alla hiljaa. Jos nousen ja astun ovesta ulos, voin kadota ikuisiksi ajoiksi tuonne tuuliseen ja kylmään maailmaan. Se voi imaista mut ja tehdä musta mitättömän. Kuka mua sitten rakastaa tai hellii? Tuskin kukaan, koska en olisi enää olemassa. Joku toinen olematon ehkä, mutta kaikki joita rakastan, ovat olemassa.
torstai 25. lokakuuta 2012
Syksyn loppu
Tänään oli hieman onnellisempi päivä verrattuna aikaisempiin. Tajusin monta asiaa ja varsinkin Viiman kanssa käymäni parisuhdekeskustelut sai mut rauhoittumaan. Käveltiin aamupäivällä Vartiovuoren puistossa ja voi miten kaunis syksy siellä oli! Illalla kuitenkin alkoi sataa lunta taivaan täydeltä (kuten kaikki varmaan huomasivat, ja jos eivät, niin kaikki asiasta kertovat facebook-päivitykset viimeistään muistuttavat..)
keskiviikko 24. lokakuuta 2012
Itkijä
Räkäinen on itkun tie.
Tyynyliina mustana levinneestä ripsiväristä,
poskia kirvelevät kyyneleet.
Tärisyttää se käsiä, mutta ei silti tiedä
minne ne iskisi.
Kun luulet, että nyt se on ohi,
mielesi kiusaa sua vähän lisää
tuo mieleesi ne asiat uudestaan
ja alat taas rääkymään.
Haluat itkeä ääneen.
Huuda huuda! Rääy paska!
Ota se tyyny, huuda se siihen.
Se on jo kuolassa, kyynelissä
ja likainen.
Itkupilli. Päänsärky lopuksi
on sulle ihan oikea palkkio.
Hiljaisuus tappaa
Tuntuu, että osa musta olisi pelkkää katoavaa usvaa. Mihin katosin? En löydä minua enää itsekkään. Sinäkään et nää minua kokonaan, et puhu mulle.
Mua pelottaa ja ahdistaa, tuntuu pahalta. Ahdistus on niin syvällä sisällä, että se sattuu. Ihan kuin sisälläni olevat sisuskalut olisi kierretty ympäri rautalangalla. Mä haluaisin tietää mitä nyt tapahtuu, mutta en tiedä. Mulla on ikävä ja suru ja huoli. Mihin me ollaan menossa? Eikö me ollakkaan menossa minnekkään? Sä pelotat mua hiljaisuudellasi. Ihan kuin olisit jo mennyt ja keskustelisin vain jälkeen laahaavan varjosi, muistosi kanssa. En halua sanoja, haluan läsnäoloa. En saa nyt enää edes kumpaakaan.
Suljin eilen silmäni ja näin sun kasvot. Miten hyvältä tuntuikaan kuvitella sut siihen. Olen huolissani.
Jos kosken käteesi, me räjähdämme molemmat
jos auon suutani, se liekkiin leimahtaa
jos kuljet kanssani, me eksymme varmasti
jos lausun nimesi, se vieras nimi on
Niin kappaleina sinä olet,
niin kappaleina
niin kappaleina tässä maailmassa
niin kappaleina minä olen,
niin kappaleina
niin kappaleina tässä maailmassa
Kun tulet ylleni kuin leimuava lippumeri
kasvosi, vannon, toisiin jatkuvasti vaihtuvat
ilme vain pysyy, kun suusi vääntyy auki
vertako lie tuo, mikä valuu ylle maiseman?
Mua pelottaa ja ahdistaa, tuntuu pahalta. Ahdistus on niin syvällä sisällä, että se sattuu. Ihan kuin sisälläni olevat sisuskalut olisi kierretty ympäri rautalangalla. Mä haluaisin tietää mitä nyt tapahtuu, mutta en tiedä. Mulla on ikävä ja suru ja huoli. Mihin me ollaan menossa? Eikö me ollakkaan menossa minnekkään? Sä pelotat mua hiljaisuudellasi. Ihan kuin olisit jo mennyt ja keskustelisin vain jälkeen laahaavan varjosi, muistosi kanssa. En halua sanoja, haluan läsnäoloa. En saa nyt enää edes kumpaakaan.
Suljin eilen silmäni ja näin sun kasvot. Miten hyvältä tuntuikaan kuvitella sut siihen. Olen huolissani.
Jos kosken käteesi, me räjähdämme molemmat
jos auon suutani, se liekkiin leimahtaa
jos kuljet kanssani, me eksymme varmasti
jos lausun nimesi, se vieras nimi on
Niin kappaleina sinä olet,
niin kappaleina
niin kappaleina tässä maailmassa
niin kappaleina minä olen,
niin kappaleina
niin kappaleina tässä maailmassa
Kun tulet ylleni kuin leimuava lippumeri
kasvosi, vannon, toisiin jatkuvasti vaihtuvat
ilme vain pysyy, kun suusi vääntyy auki
vertako lie tuo, mikä valuu ylle maiseman?
maanantai 22. lokakuuta 2012
Rakkaimpani
Mä en tiedä, onko kukaan mun aikaisempi lukija huomannut, että mun ihmissuhteet on yksi iso sekava möykky, mutta nyt aion oikeasti avata fiiliksiäni tähän aiheeseen liittyen. Oon niin epäselvä ja sekava ihan itsellenikin, puhumattakaan muista.
Mun on ollut vaikeaa aikaisemmin sitoutua ihmisiin ajatuksen tasolla. Mulla on ollut tosi moniin ihmisiin sellainen omituinen ohittava suhtautuminen, aivan kuten kirjoitin eräässä runossanikin;
Mun on ollut vaikeaa aikaisemmin sitoutua ihmisiin ajatuksen tasolla. Mulla on ollut tosi moniin ihmisiin sellainen omituinen ohittava suhtautuminen, aivan kuten kirjoitin eräässä runossanikin;
Jos koputat ovelleni, voin kutsua sinut peremmälle.
Mutta en voi laittaa ovea kiinni perässäsi,
enkä sulkea sinua huoneeseeni.
Olet kuitenkin kohta lähdössä,
tulit vain käväisemään hetkisen.
Pelkään usein ihmisten hylkäävän mut vain sen takia, että ihmisillä muka olisi tapana tehdä niin. Aivan kuin se olisi se ihmisluonto; hylkääminen. Mun pitäisi opetella tosiaan siihen, että muuttaisin suhtautumistani ihmisiin. Ei kukaan pysy, jos en anna sen pysyä. Jos en halua sen pysyvän, en voi saada sitä pysymään.
Olen tehnyt väärin monia ihmisiä kohtaan vain sen takia, että ajatuksissani he ovat jo menneet, ennen kuin oikeastaan edes olivat ehtineet kunnolla tulla elämääni. Kukaan ei ole mulle kertakäyttötavaraa, jokaisella henkilöllä ja kohtaamisella on mulle merkitys. Jokainen ihastuminen on ollut tärkeää ja kipeää, aitoa. Olen kuitenkin käyttänyt joitain ihmisiä hyväkseni vain saadakseni siitä jotakin hyötyä itselleni ja tekisin nyt mitä vain, että voisin poistaa sen tuskan mitä silloin olen aiheuttanut jollekkin. Mä en ollut silloin tarpeeksi kypsä käsittämään, kuinka todellisia ja aitoja yksilöitä me kaikki ollaan. Ihania, täydellisiä, rakastettavia ihmisiä. Kenenkään ei kuulu olla juoksupoika tai ovimatto jollekkin toiselle, vaan oman elämänsä kunkku ihan vain itselleen. Tästä lähin mietin tekojani ja sanojani tarkemmin.
Mua alkaa surettaa joka kerta kun mietin niitä virheitä, mitä ihmisten kanssa teen. Miten toimin sellaistakin ihmistä kohtaan, josta oikeasti ja aidosti pidän? Mä hössötän, painostan, huolestun ja jankkaan. En kestä epätietoisuutta. Vaistoan usein huonoja ajatuksia tai yleistä huolestuneisuutta ihmisessä ja sellainen saa mut aivan pois tolaltani. Joskus mun luulot on vääriä ja saan kaikki asiat sekaisin sillä, että kyselen ja hössötän ilman todellista aihetta. Mitä mun pitäisi tehdä? Auttakaa mua.
En halua omistaa ketään, enkä halua kenenkään luulevan voivansa omistaa mut. Mä olen vapaa sielu, lapsisielu. Haluan rakkautta ja välittämistä, ystävyyttä ja kaikkee sellasta! Joskus vain en ymmärrä, miksei mulle puhuta jos asiat on jotenkin vinksallaan. Olen utelias ihminen, tosi paljon uteliaampi kuin monet ystäväni esimerkiksi. Kyselen ihmisiltä asioita, jotka eivät välttämättä kuulu mulle. Joskus ne vinksallaan olevat asiat on niitä, jotka ei kuulu mulle, vaikka ne tosi pitkän mutkan kautta epäsuorasti muhun vaikuttaisikin. Ja mä pyörin tuskaisena, epätietoisena, varmana siitä, että minä olen kaikkeen syyllinen.
Haluaisin vain pystyä luottamaan. Haluan elää päivä kerrallaan ja olla miettimättä huomista. Mutta huominenkin on päivä! Ja sekin pitää elää! Ja vaikka kaikkien elämä voi päättyä silmän räpäyksessä, on oletus kuitenkin se, että elän täällä vielä huomennakin. Mun on pakko elää päivä kerrallaan, ihan vaikka tahtoisinkin toisin. Minuutti on minuutti, tunti on tunti, päivä on päivä. Ei ne muutu, lyhene, pitene tai sulaudu. Aina tulee aamu, aina tulee seuraava aamu. Mä haluan luottaa siihen, että mun elämässä tulee olemaan jotakin pysyvää. Ei kukaan voi tietää huomista, mutta voi tahtoa ja ajatella sen olevan tietynlainen. Todennäköisesti siitä tulee sellainen. Haluaisin ottaa askelia, aika pieniä tosin, mutta edetä kuitenkin jollain tavalla elämässä ja ihmissuhteissa. Mä en ole ikuisesti nuori. Tää hetki on vain kerran mun elämässä, ja ne ihmiset ketkä tällä hetkellä mun kanssa tätä hetkeä käy läpi, ovat erittäin tervetulleita jäämään. Näin en ole sanonut kovin montaa kertaa aikaisemmin, mutta ihmiset, te teette musta onnellisen. Jos menettäisin nyt yhdenkin teistä, tietäisin olevani epäonnistunut taas.
lauantai 20. lokakuuta 2012
Sateinen syksy ja minä
En ole jaksanut pitää blogiani pystyssä pitkään aikaan. On mennyt monta kirjoittamatonta kuukautta aivan yhtäkkiä. Elämä on jännittävä seikkailu, enkä siltikään koe olevani tarpeeksi reipas kirjoittaakseni.
Asun edelleen Turussa; minnekkäs täältä katoaisin? Elän ihanassa kodissani, jonne muutin kesäkuun alussa. Naapurit ovat outoja ja hiljaisia, ei ne paljon mulle puhele, vaikka tervehtisin. Luulen, että seinänaapurini on kuuro ja käytävän toisella puolella asuva naapuri jokin vähän enemmän laitapuolen kulkija. He eivät tahdo tulla hissiin kanssani, vaan kävelevät mieluummin portaita. Tunnen itseni jopa vähän laiskaksi, koska kävelen rappuset vain harvoin ja naapurini kuitenkin juoksevat ne ylös samassa ajassa kun itse kuljen hissillä.
Syksy tuli nopeasti ja se on ollut sateinen, aivan kuten kesä ja kevätkin olivat. Haluaisin riehua ulkona ja kerätä oksia, mutta joka paikassa on märkää ja kylmää. Yhtenä iltana kun olin iltakävelyllä sateen jälkeen, jalkoihini ritsähteli jotakin outoa. Ne olivat kotiloita, etanoita, joita vahingossa tallasin. Kymmeniä. Jotenkin tuntuu, etten haluaisi enää suorittaa enempää noita vahinkomurhia, jotka saavat mut melkein oksentamaan, joten ajattelin pysytellä kotona. Odotan talvea ja pimeyttä, lunta ja pakkasta. Odotan uutta kevättä ja kesää. Tästä vuodesta tulee erilainen, sellainen omituinen ja hidas, kelluva vuosi. Kohta on joulukin! Tänä vuonna lähetän paljon joulukortteja, koska aikaisempina vuosina olen jättänyt lähettämättä.
Mulla on ikävä mun isää, ei olla nähty kohta vuoteen. Mitähän sille kuuluu? Onko taas uusia puita kaadettu pihalta, ketä siellä nykyään asuu, tulviiko joet sielläkin? Olemme olleet huonoja toisillemme; huono tytär ja huono isä.
Vaihdoin mikron ruokapöytään. Ihastuin tyttöön. Virkkasin isoäidin neliötä ja sekoitin päätäni. Keräsin nokkosia. Olo on aika hidas ja vähän haikea. Aivan kuin olisin unohtanut osan kirkkaudestani jonnekkin matkoillani. Veljenikin lähtee kohta kauas, muuttaa toiseen maahan. Jääkö mulle ikävä? En tiedä. Mekin oltiin huonoja toisillemme, huonot sisarukset. Luulin meitä erottamattomiksi, mutta ikävä kyllä, pärjään paremmin yksin. Kaikkea ei anneta anteeksi, eikä kaikkea saada anteeksi.
Asun edelleen Turussa; minnekkäs täältä katoaisin? Elän ihanassa kodissani, jonne muutin kesäkuun alussa. Naapurit ovat outoja ja hiljaisia, ei ne paljon mulle puhele, vaikka tervehtisin. Luulen, että seinänaapurini on kuuro ja käytävän toisella puolella asuva naapuri jokin vähän enemmän laitapuolen kulkija. He eivät tahdo tulla hissiin kanssani, vaan kävelevät mieluummin portaita. Tunnen itseni jopa vähän laiskaksi, koska kävelen rappuset vain harvoin ja naapurini kuitenkin juoksevat ne ylös samassa ajassa kun itse kuljen hissillä.
Syksy tuli nopeasti ja se on ollut sateinen, aivan kuten kesä ja kevätkin olivat. Haluaisin riehua ulkona ja kerätä oksia, mutta joka paikassa on märkää ja kylmää. Yhtenä iltana kun olin iltakävelyllä sateen jälkeen, jalkoihini ritsähteli jotakin outoa. Ne olivat kotiloita, etanoita, joita vahingossa tallasin. Kymmeniä. Jotenkin tuntuu, etten haluaisi enää suorittaa enempää noita vahinkomurhia, jotka saavat mut melkein oksentamaan, joten ajattelin pysytellä kotona. Odotan talvea ja pimeyttä, lunta ja pakkasta. Odotan uutta kevättä ja kesää. Tästä vuodesta tulee erilainen, sellainen omituinen ja hidas, kelluva vuosi. Kohta on joulukin! Tänä vuonna lähetän paljon joulukortteja, koska aikaisempina vuosina olen jättänyt lähettämättä.
Mulla on ikävä mun isää, ei olla nähty kohta vuoteen. Mitähän sille kuuluu? Onko taas uusia puita kaadettu pihalta, ketä siellä nykyään asuu, tulviiko joet sielläkin? Olemme olleet huonoja toisillemme; huono tytär ja huono isä.
Vaihdoin mikron ruokapöytään. Ihastuin tyttöön. Virkkasin isoäidin neliötä ja sekoitin päätäni. Keräsin nokkosia. Olo on aika hidas ja vähän haikea. Aivan kuin olisin unohtanut osan kirkkaudestani jonnekkin matkoillani. Veljenikin lähtee kohta kauas, muuttaa toiseen maahan. Jääkö mulle ikävä? En tiedä. Mekin oltiin huonoja toisillemme, huonot sisarukset. Luulin meitä erottamattomiksi, mutta ikävä kyllä, pärjään paremmin yksin. Kaikkea ei anneta anteeksi, eikä kaikkea saada anteeksi.
Kurotus
Tunnen tieni, olenhan kulkenut tätä aiemminkin.
Mutta ystävät, jotka kulkevat kanssani, ovat vaihtuneet.
Pitäisikö vain pysähtyä hetkeksi ja odotella.
Jospas joku tuttu tulisi vastaan.
Mutta hei! Tämähän on minun tieni, minun tehtäväni
kulkea se loppuun! Täytyy unohtaa kaikki muut.
En taida odotella. Enkä valitse kenkiäni jonkun
toisen kulkijan tahdon mukaan. Astelen vaan.
Katselen. Kuulostelen. Elän.
En taida odotella. Enkä valitse kenkiäni jonkun
toisen kulkijan tahdon mukaan. Astelen vaan.
Katselen. Kuulostelen. Elän.
lauantai 1. syyskuuta 2012
Kadotus
Mihin ovat taitoni kadonneet? Mihin on mennyt luovuuteni?
Joka kerta tuntuu vain vaikeammalta ja vaikemmalta kirjoittaa. Mitä enemmän minulle tapahtuu, sitä vähemmän pystyn siitä kertomaan. Olen hiljaa.
Halvaannuin jo kerran, se oli paha tunne. Olen kokenut sen vain unissani, niissä pahoissa unissa, joista en pääse irti millään. En pysty liikkumaan ja tunnen tukehtuvani. Nyt minusta tuntuu vähän samalta; en pysty toimimaan mitenkää järkevästi. Ihmisenä kai olen vähän muuttunut näiden omitusten herätysten myötä! Mitä ihmiset ja maailma musta oikein haluaa? En voi selvittää sitä asiaa millään kun kukaan ei puhu tai vastaa. Enkä oikeastaan edes pysty kysymään sitä asiaa keneltäkään. Olen yksin tässä kuplassa. Monet asiat pyörivät ympärilläni, mutta kuplani reunat eristävät minut muusta todellisuudesta. Olenko totta? Onko tämä totta? Onko Turku oikeasti olemassa? Onko tämä todellisuus todellinen, vai ei?
Viime aikoina olen ollut poissa kotoa. Ei se paikka mua ahdista, ei ollenkaan. Ikävöin kotiin oikeastaan tosi paljon. Halusin vain hetkeksi pois, koska pelkään sitä jumiutumista, johon alituiseen joudun ja uppoudun. Se on se kahlitseva tyhjyys, johon joudun kun masennun ja lopulta jään vaan neljän seinän sisään yksikseni ajatuksieni kanssa. Se vähän ahdistaa, ja siksi haluan siitä pois.
Olen muuttunut. Olen muuttunut oikeastaan tosi paljon. Muutos on hyvästä, aina ! Haluaisin vain tietää, mihin tämä muutos oikein johtaa.. Ehkä rakastun. Haluaisin rakastua.. haluaisin tuntea sen tunteen hyvällä, ei pahalla. Paha rakkaus on ikävää ja raastavaa. Hyvä rakkaus on ihanaa kellumista.
torstai 23. elokuuta 2012
ei ole luonnosta musiikiksi
ääniä kasautui päällekkäin
yksi kerrallaan.
tuli rytmi sateesta
tuli sävel merestä
tuli laulu enkeleiltä.
musiikilta se kyllä kuulosti
mutta ei se musiikkia ollut.
yksi kerrallaan.
tuli rytmi sateesta
tuli sävel merestä
tuli laulu enkeleiltä.
musiikilta se kyllä kuulosti
mutta ei se musiikkia ollut.
lauantai 21. heinäkuuta 2012
Kelluin ja kohosin oranssinkeltaisessa laatikossa, edessäni oli ne muutamat jotka eivät siitä tienneet. Silmäni oli täynnä iloa ja pelkoa, loistivat vain kun hän katsoi minuun ja ojensi takaisin henkkarini. Näytin sitä vihreää korttia enkä saanut leimaanikaan. Liukuportaat nostivat minut toiseen kerrokseen todella hitaasti ja pelkäsin nukahtavani siihen. Tunsin voimakkaasti sen mikä sieraimistani ja suustani keuhkoihini sujahti. Se oli polttavaa ja raskasta elää. Yritin olla normaali mutta siinä epätodellisuuden kuplassa oli mahdotonta edes ajatella olevansa normaali. Ei normaalius ole se päämäärä, kai. Sain kädestä kiinni ja olin suorittanut yhden välietapin. Maailma alkoi muuttumaan. Se muuttui, miksi niin?
Katsoin siihen ruutupaitaan ja hän jotenkin minulle kai nauroi. Miksi? Siksikö, että kasvoni oli kuin kilpikonnalla ja seisoin kuin lyhtypylväs, ainakin yhtä vinossa. Joo, kyllä se kolkutteli päästäni ulos, mutta en päästänyt. Se kyllä pärräsi ja surrasi siellä takaraivossa ja vähän silmienkin tasalla. Uskomatonta se oli, en sitä todeksi uskonutkaan edes. Joojoo, se spiraalimetsä jäi vielä vähän epäselväksi. Sen funktio ei nyt miellyttänyt minua, ei siinä kai edes ollut funktiota. Ehkä se funktiottomuus juuri oli sen funktio. Sen pojan naama oli sininen. Siinä oli sinisiä kohtia, kuin pieniä sinisiä nyppylöitä. Halusin tuntea sen sinisen värin mutta siitä ei pidetty. Minun ei haluttu tuntevan sinistä sormissani. Sinistä on kaikki. Tunsin niin valtavan tunteen että kai huusin, ehkä olin hiljaa. En kyennyt kyllä kamalan selkeitä sanoja ulos syöksemään. Ne sanat kosahteli silloin tällöin suustani, kuin olisin niitä aina välillä pois yskäissyt.
Tää alko taas. Mä kellun vieläkin vähän. Kaikki hidastuu vain, tunnen kasvojeni puutuvan. Miksi.. Sukelsin liian syvälle menneeseen, olisi pitänyt jo unohtaa ja alkaa elää uutta elämää. Ei eteenpäin pääse jos kompastelee kokoajan vanhoihin pyykkeihin. Perhonen kertoi mulle vaaroista. Hiljaa, nyt hiljaa, se sanoi O-sanan. Shh. Se kasvaa ja tuntuu oudolta taas. Pelastaisiko joku mut ? Olen yksin. Yksin. Itseni sisällä. Vankina omassa päässäni.
Pyörin hetken. Mietin äitiä. Äiti missä olet nyt kun voisit katsoa silmiini ja kysyä, mikä hätänä. Kaikki on hyvin, välillä. Välillä en tiedä, mitä tämä on olevinaan. Voi kamala. Olenko mennyt siihen pelottavaan ja varoittavaan tilaan. En kai? Eikai. Jalkani vaan vähän on liikkumatta, ei muuta.
Mä
olen
hidas
just nyt.
Loppu. Hyvää yötä.
Katsoin siihen ruutupaitaan ja hän jotenkin minulle kai nauroi. Miksi? Siksikö, että kasvoni oli kuin kilpikonnalla ja seisoin kuin lyhtypylväs, ainakin yhtä vinossa. Joo, kyllä se kolkutteli päästäni ulos, mutta en päästänyt. Se kyllä pärräsi ja surrasi siellä takaraivossa ja vähän silmienkin tasalla. Uskomatonta se oli, en sitä todeksi uskonutkaan edes. Joojoo, se spiraalimetsä jäi vielä vähän epäselväksi. Sen funktio ei nyt miellyttänyt minua, ei siinä kai edes ollut funktiota. Ehkä se funktiottomuus juuri oli sen funktio. Sen pojan naama oli sininen. Siinä oli sinisiä kohtia, kuin pieniä sinisiä nyppylöitä. Halusin tuntea sen sinisen värin mutta siitä ei pidetty. Minun ei haluttu tuntevan sinistä sormissani. Sinistä on kaikki. Tunsin niin valtavan tunteen että kai huusin, ehkä olin hiljaa. En kyennyt kyllä kamalan selkeitä sanoja ulos syöksemään. Ne sanat kosahteli silloin tällöin suustani, kuin olisin niitä aina välillä pois yskäissyt.
Tää alko taas. Mä kellun vieläkin vähän. Kaikki hidastuu vain, tunnen kasvojeni puutuvan. Miksi.. Sukelsin liian syvälle menneeseen, olisi pitänyt jo unohtaa ja alkaa elää uutta elämää. Ei eteenpäin pääse jos kompastelee kokoajan vanhoihin pyykkeihin. Perhonen kertoi mulle vaaroista. Hiljaa, nyt hiljaa, se sanoi O-sanan. Shh. Se kasvaa ja tuntuu oudolta taas. Pelastaisiko joku mut ? Olen yksin. Yksin. Itseni sisällä. Vankina omassa päässäni.
Pyörin hetken. Mietin äitiä. Äiti missä olet nyt kun voisit katsoa silmiini ja kysyä, mikä hätänä. Kaikki on hyvin, välillä. Välillä en tiedä, mitä tämä on olevinaan. Voi kamala. Olenko mennyt siihen pelottavaan ja varoittavaan tilaan. En kai? Eikai. Jalkani vaan vähän on liikkumatta, ei muuta.
Mä
olen
hidas
just nyt.
Loppu. Hyvää yötä.
torstai 12. heinäkuuta 2012
Kaunis, kasvava loisto
Hehkutus, tuo nautinto niin ihana ja petollinen kuin keväisen järven jää.
Olenkohan se ihminen, jonka kerta toisensa jälkeen täytyy jäädä varjoon makailemaan liikkumattomana?
Saisinko hehkuttaa itsestäni, elämästäni, saavutuksistani?
Tämä elämä on minun. Minun juurikin on tämä elämä tässä näin. Elämä tämä, joka on kiinni minussa ja minä kiinni siinä. Se on yläpuolella, jalkojeni alla, käsivarsillani, kävelee pitkin korvan lehteä, soittelee säveliä silmäripsillä. Elämä on tässä, ja se on minun. Minun pitää hehkuttaa! Puhaltaa siihen valoa, antaa sen näkyä ja loistaa!
sunnuntai 8. heinäkuuta 2012
Möykky
Selaan päiväkirjaani sivu kerrallaan. Jokainen sivu kertoo minulle lisää kummia tarinoita siitä, millainen epätasapainoinen möykky olenkaan. En muistanutkaan tätä yhtä tyttöä, enkä tätä outoa automatkaakaan. Olenko tosiaan juonut itseni joskus noin humalaan, etten tiedä mistä herään? Kenen kanssa olin tuolloin, kun minulta otettiin pois onneni aarrekartta? Kesäyöt ja syyskuiset iltapäivät ovat putoilleet polulleni kuin lehdet nukkuvista puista ja tallaan ne kerta toisensa jälkeen tahkotessani tätä jämähtänyttä elämääni edestakaisin.
Suljen kirjani oikein äänekkäästi! En halua enää tietää, mitä tuo joku toinen ihminen on tehnyt minun elämässäni. Miksi ikinä edes päästin tuollaisen oudon rakkimuksen tänne sotkemaan niin ihanan järjestykseni. Kuplani puhkesi taas, voi miksi annoin sen tapahtua näin. En koskaan halunnut satuttaa itseäni, pystynkö antamaan itselleni anteeksi? Haluan hajota pieniksi palasiksi, murentua hienoksi hiekaksi ja lentää ilmojen halki tuulen mukana. Pelkään vain sitä saamarin kylmää sadetta, joka painaa minut lopulta maahan märällä ja ilkeällä tavallaan. Toisaalta, sieltä männyn juuresta se pieni maailma vasta aukeaakin. Sieniukot, menninkäiset ja koppakuoriaisten valtakunta ovat kaikki siellä. Haluanko nähdä ne, vai lennellä mieluummin ohitse vain? Haluanko jäädä tutkimaan tarkemmin yksityiskohtaista kuusenneulasten ja kielojen peittämää maata vai tuntea vapauden korvissani ja nenässäni.
Ajatus rakkaudesta tuntuu omituiselta. Tunne, jota en ole koskaan oikeasti tuntenut. Joskus ehkä luulin, että pehmeä henkäys korvanjuuressa tarkoittaa sitä, että olen sinulle tärkeä. Mutta ei se tarkoittanutkaan, sillä ohitseni käveltiin taas, olin kuin likainen ja haiseva kerjäläinen Helsingin harmailla huudeilla. En välttämättä halunnut koskea, halusin katsella vain. Mutta se ei sopinutkaan sulle niin. Halusit kaiken tässä ja nyt, enkä pystynytkään hajoamaan tomuksi tälläkään kertaa. Olin vain se möykky, etkä saanut minusta mitään irti.
Suljen kirjani oikein äänekkäästi! En halua enää tietää, mitä tuo joku toinen ihminen on tehnyt minun elämässäni. Miksi ikinä edes päästin tuollaisen oudon rakkimuksen tänne sotkemaan niin ihanan järjestykseni. Kuplani puhkesi taas, voi miksi annoin sen tapahtua näin. En koskaan halunnut satuttaa itseäni, pystynkö antamaan itselleni anteeksi? Haluan hajota pieniksi palasiksi, murentua hienoksi hiekaksi ja lentää ilmojen halki tuulen mukana. Pelkään vain sitä saamarin kylmää sadetta, joka painaa minut lopulta maahan märällä ja ilkeällä tavallaan. Toisaalta, sieltä männyn juuresta se pieni maailma vasta aukeaakin. Sieniukot, menninkäiset ja koppakuoriaisten valtakunta ovat kaikki siellä. Haluanko nähdä ne, vai lennellä mieluummin ohitse vain? Haluanko jäädä tutkimaan tarkemmin yksityiskohtaista kuusenneulasten ja kielojen peittämää maata vai tuntea vapauden korvissani ja nenässäni.
Ajatus rakkaudesta tuntuu omituiselta. Tunne, jota en ole koskaan oikeasti tuntenut. Joskus ehkä luulin, että pehmeä henkäys korvanjuuressa tarkoittaa sitä, että olen sinulle tärkeä. Mutta ei se tarkoittanutkaan, sillä ohitseni käveltiin taas, olin kuin likainen ja haiseva kerjäläinen Helsingin harmailla huudeilla. En välttämättä halunnut koskea, halusin katsella vain. Mutta se ei sopinutkaan sulle niin. Halusit kaiken tässä ja nyt, enkä pystynytkään hajoamaan tomuksi tälläkään kertaa. Olin vain se möykky, etkä saanut minusta mitään irti.
tiistai 3. heinäkuuta 2012
sunnuntai 24. kesäkuuta 2012
Vapaa ja yksinäinen, vapaa ja yksin, kaksin ja kahlittu, vai kaksin ja vapaa?
Tarkoittaako aikuisena oleminen sitä, että pitää olla tylsä ja vakiintunut?
Mun mielestä ihmisiä ei voi jakaa ainoastaan aikuisiin ja lapsiin. Niinkuin ei voi jakaa suoraan kahtia homoihin ja heteroihin, miehiin ja naisiin, eikä rumiin ja kauniisiin. On olemassa välimuotoja, näitä niinsanottuja mustan ja valkoisen väliltä löytyviä harmaan sävyjä. Juridisesti ihminen on aikuinen silloin, kun hän on täyttänyt 18 vuotta. Joo, onhan se ihan kivaa kun saa ostaa Siwasta keskikaljaa vain vilauttamalla ID-korttia, mutta mua ahdistaa tää kamala vastuu! En halua näyttää siltä, että olisin aikuinen. Mutta en ole lapsikaan. Olen nuori, jumalauta nuori! Mieluummin ottaisin pari vuotta taaksepäin kuin pari vuotta eteenpäin.
En halua kasvaa aikuiseksi. En halua en halua en halua en halua. Olen kotoisin siitä maasta, joka on haaveita ja satuja varten. Kasvoin jossain, missä ei välttämättä aina aurinko paistanut, mutta nyt kun voin itse luoda oman aurinkoni, en aio irrottaa siitä tunteesta, joka pakottaa luomaan joka hetki. Ajattelen niin paljon, etten aina ehdikään sanoa ajatuksia niinkuin haluaisin ne ilmaista. En halua kasvaa aikuiseksi. Sellaiseksi aikuiseksi, joita näen päivittäin kävelemässä kadulla. Haluan luoda. Haluan pystyä luomaan, ja aikuistuminen sekä elämässä tylsääntyminen tappaa halun esimerkiksi minulle niin tärkeän visuaalisen kauneuden kokemiseen.
''Eilen illalla istuin kotonani lattialla, seurassani täysin uusi ihminen. Ihminen sellaisesta maailmasta, joka on minulle kaikin puolin kovin vieras. En tiedä mistään mitään. Pääni yläpuolella roikkui kynttilälyhty ja edessäni minulla oli lappeellaan makaava tyhjä viinipullo, joka osoitti häntä kohti. Kysyin, haluaako hän kertoa totuuden, vai tehdä tehtävän, vaikka tiesin hänen vastaavan mieluummin johonkin kysymykseeni, kuin tekevän jotakin erityistä. Takanani soi vanhaa suomi hip-hopia ja tilanne tuntui jännittävältä. Saisin kysyä mitä vain. Mutta pääni löikin tyhjää, miksi?''
Mun mielestä ihmisiä ei voi jakaa ainoastaan aikuisiin ja lapsiin. Niinkuin ei voi jakaa suoraan kahtia homoihin ja heteroihin, miehiin ja naisiin, eikä rumiin ja kauniisiin. On olemassa välimuotoja, näitä niinsanottuja mustan ja valkoisen väliltä löytyviä harmaan sävyjä. Juridisesti ihminen on aikuinen silloin, kun hän on täyttänyt 18 vuotta. Joo, onhan se ihan kivaa kun saa ostaa Siwasta keskikaljaa vain vilauttamalla ID-korttia, mutta mua ahdistaa tää kamala vastuu! En halua näyttää siltä, että olisin aikuinen. Mutta en ole lapsikaan. Olen nuori, jumalauta nuori! Mieluummin ottaisin pari vuotta taaksepäin kuin pari vuotta eteenpäin.
En halua kasvaa aikuiseksi. En halua en halua en halua en halua. Olen kotoisin siitä maasta, joka on haaveita ja satuja varten. Kasvoin jossain, missä ei välttämättä aina aurinko paistanut, mutta nyt kun voin itse luoda oman aurinkoni, en aio irrottaa siitä tunteesta, joka pakottaa luomaan joka hetki. Ajattelen niin paljon, etten aina ehdikään sanoa ajatuksia niinkuin haluaisin ne ilmaista. En halua kasvaa aikuiseksi. Sellaiseksi aikuiseksi, joita näen päivittäin kävelemässä kadulla. Haluan luoda. Haluan pystyä luomaan, ja aikuistuminen sekä elämässä tylsääntyminen tappaa halun esimerkiksi minulle niin tärkeän visuaalisen kauneuden kokemiseen.
''Eilen illalla istuin kotonani lattialla, seurassani täysin uusi ihminen. Ihminen sellaisesta maailmasta, joka on minulle kaikin puolin kovin vieras. En tiedä mistään mitään. Pääni yläpuolella roikkui kynttilälyhty ja edessäni minulla oli lappeellaan makaava tyhjä viinipullo, joka osoitti häntä kohti. Kysyin, haluaako hän kertoa totuuden, vai tehdä tehtävän, vaikka tiesin hänen vastaavan mieluummin johonkin kysymykseeni, kuin tekevän jotakin erityistä. Takanani soi vanhaa suomi hip-hopia ja tilanne tuntui jännittävältä. Saisin kysyä mitä vain. Mutta pääni löikin tyhjää, miksi?''
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)