Aurinko laski aikoja sitten

Yritän kirjoittaa, mutta pääni muuttui tyhjäksi aivan hetki sitten. Yritän palauttaa kaiken mieleeni kuuntelemalla Gatakaa.
.
.
.

Noin. Nyt tuntuu taas, että tiedän, mistä kirjoittaa.

Olen aina tehnyt matkoja pääni sisään. Vaivun kummalliseen olotilaan, enkä tunnista enää kunnolla ympäröiviä asioita sellaisiksi, kuin ne oikeasti ovat. En oikein vieläkään tiedä, miksi sitä tilaa pitäisi kutsua. Tuntuu, kuin ajatukseni veisivät minut pois kehostani, ei niinkään katselemaan itseäni ulkopuolelta, vaan katsomaan ympäröivää maailmaa itseni ulkopuolelta käsin. Ihankuin osaisin lentää tai jotain.

Lähdin keskiviikkona junalla Turusta Pornaisiin ja jo aamulla oloni oli tosi outo. Aivan kuin olisin ollut heliumpallo, joka jatkuvasti pyrkii nousemaan yläilmoihin, karkaamaan pois äärettömyyksiin odottamaan vain sitä yhtä asiaa; kahtia halkeamista. Osasin alkaa odottaa halkeamista aivan tosissaan. Kotoa lähdettyäni aloin menettää kontrolliani ja se huolestutti, olihan matkaa vielä paljon.

Istuin ennen lähtöä Coffee Housessa ja luin Leena Krohnin Tainaronista niitä kohtia, joista pidin eniten koko kirjassa. Muistan ajatukseni ja sen, kun olo alkoi olla taas niin epätodellinen. Ihankuin aivoni olisi kääritty kuplamuoviin, tai pääni olisi upotettu akvaarioon. Ihan kuin minua ympäröivä ilma olisi muuttunut nesteeksi ja alkanut poreilla. Lukiessani kohtaa, jossa päähenkilö menee kuningatarmehiläisen luokse muistojen aterialle, en pystynyt enää keskittymään kirjaan. Katsoin kahvilaa ympärilläni, muovisia lamppuja, puisia tuoleja ja liukuportaita. En tiedä miksi, mutta aloin äkkiä miettimään sitä tosiasiaa, että juuri ihminen on luonut joka ikisen esineen siinä paikassa. Ihminen on suunnitellut, valmistanut ja rakentanut joka ikisen tavaran ja huonekalun siellä. Joku arkkitehdiksi itsensä lukenut henkilö on suunnitellut rakennuksen, rakennusfirma on hoitanut paikalle rakennusmiehet, tuonut työvälineet ja tarvikkeet ja rakentanut koko paskan. Joku on kouluttanut nämä kaikki ihmiset. Joku rakensi koulut ja koulutti opettajat. Joku keksi pystyttää joskus ziljoona vuotta sitten majansa niille seuduille, ja siitä alkoi lopulta muotoutua se kaupunki, joka se nyt tällä hetkellä on. Päässä pyöri ihan tosissaan ja aloin pelätä, että olenko olemassa. Tuntui tosi oudolta, käsiä pisteli. Aloin ajatella, miksi ihmiset kirjoittaa kirjoja, luo musiikkia, suunnittelee ja tekee vaatteita, maalaa tauluja. Mikä määrittää sen, että koemme jonkin asian vaikkapa visuaalisesti kauniiksi? Onko kauneuden määrittäminen meillä geeneissä? Miksi jotkin muodot miellyttävät meitä, ja jotkut eivät? Mistä se johtuu, että pidämme tai emme pidä musiikista? Ja miksi toiset tykkää toisesta ja toiset toisesta? Mitä on mielikuvitus, ja mitä sillä kuuluu saavuttaa? Miksi juuri ihmisellä on mielikuvitus, vai onko se eläimilläkin? Mistä ne asiat tulee meidän mielikuvituksen tavarataloon? Miksi joillakin on pääsy sinne ja joillakin tuntuu olevan ainainen porttikielto? Pääni meni aivan sekaisin kysymyksistä, aloin mennä todella paniikkiin. Halusin liitää eteenpäin ja ulos kahvilasta, mutta jalkani kaipasivat vielä maata alleen. Tajusin, ettei ihminen ole voinut tehdä kaikkea yksin. Meidän on PAKKO olla jumalallista alkuperää. Pakko.

Istuin junassa. Olin iloinen, että minulla oli nyt mahdollisuus irrottautua kuplamuovista ja nostaa pääni ylös akvaariosta, mutta ei se olo lopulta ollutkaan kadonnut. Mua alkoi vähän pelottaa ja tunne itsestäni oli niin outo, että todellisuuden erottaminen omakeksimästä oli hankalaa. Aivan kuin olisin ollut pilvessä.
Kuuntelin musiikkia ja aloin taas miettimään. Minua kutitti ihoni alta, tuntui siltä kuin verisuonissa olisi kierinyt  hiekkaa. Kroppani tuntui kumman kevyeltä kun katsoin ulos lumiseen maisemaan. Äkkiä ihonialainen kihinä muuttui niin voimakkaaksi, että mua alkoi naurattaa. Yritin pidätellä naurua kaikin voimin ja tunsin kuinka heliumpallon naru juuri pääsi katkemaan. Yritin olla rauhallinen, mutta kaikki jäseneni vispasi. Olisin voinut kieriä lattialla tai jotain ja ihmettelen edelleen, mikä minut sai pysymään penkissä. Muistan ajatuksieni menevän niin lujaa, että ne eivät enää edes olleet ajatuksia. Ne olivat vain ajatuksien ajatuksia suorassa ja nopeassa jonossa, joka kulki juuri mieleni ohitse vain vähän hipaisten tajuntaani. En tunnistanut sieltä yhtäkään selkeää asiaa, vaikka tavallaan osa musta tiesi koko ajan missä ollaan menossa. Ne olivat kuin kiinalaisia merkkejä, itsessään täynnä merkitystä, mutta minulle aivan tunnistamatonta materiaalia. Olisin tarvinnut itseäni nopeamman tulkin tai sihteerin, joka olisi antanut ajatuksilleni (tarkemminkin tuolle ajatusjonolle) kielen ja olomuodon.

Kuuntelin musiikkia ja sisälläni kihisi edelleen. Ymmärsin, että olen ihan yksin siinä penkissä, kukaan ei tule juttelemaan ja palauta minua takaisin. Annoin mieleni vain lentää ja päätäni alkoi särkeä minun pyöriessäni ajatuksissani ulkona pöllyävässä lumessa. Tunsin olevani suurempi kuin pellot ja puut ja naamani hymyili itsekseen, en voinut tehdä asialle mitään. Annoin heliumpallon päästä karkuun. Jos joku olisi tullut sanomaan minulle sanankin, kohottanut kättään tai istunut edes viereeni, olisin haljennut kahtia siihen paikkaan. Olin räjähdyspisteessä. Olinko minä saippuakupla? Vai sen kuplan sisällä? Vai oliko vain kehoni sen saippuakuplan sisällä ja kaikki ajatukseni olivat sen ulkopuolella, eikä nämä kaksi osaani päässeet kohtaamaan kunnolla kuplan reunojen takia? Seurailivat vain toisiaan katseella... Halusin lisää, mulla oli henkinen jano, olin kyltymätön. Avasin silmiäni enemmän, mutta eivät ne auenneet tarpeeksi. Mua pelotti. Halusin soittaa Annille, mutta en voinut.