Aamulla nousin sängystäni todella kankeasti. Sängyssäni ei ole jalkoja ja istun usein hetken sänkyni reunalla lattialla, ennen kuin nousen ylös. Tänään vain heitin jalkani sängyn ulkopuolelle ja nousin. Ulkoa hohkasi valkoista valoa ja kylmää ilmaa, tuntui hirveältä. Asuntoni oli täysin hiljainen, ei edes rappukäytävästä kuulunut mitään ääniä. Mua harmitti, ja se tunne on kaikista inhottavin tuntea heti herättyään. Tunsin itseni taas niin yksinäiseksi, pieneksi ja turhaksi. Yöpaitakin oli mennyt vinoon ja kun kävelin keittiöön, muistin, etten ole tiskannut tiskejäni aikoihin.
Eilen illalla ajattelin, että uni tulisi sinä iltana helpommin ja voisin nukkua ihanasti koko aamun aamupäivään asti vihreissä lakanoissani. Pyörin sängyssä ja mietin kaikkia asioita. Ei mun olisi tarvinnut niitä asioita miettiä yhtään juuri silloin, olisin hyvin voinut vain alkaa nukkua. Miksi siis mietin? Puhelin niitä taas ääneen, juttelin niitä taas jollekkin näkymättömälle henkilölle joka muka minua kuuntelee. Tiedän kyllä todellisuuden olevan sellainen, ettei mun tavarat elä tai mielikuvituskaverit ole oikeasti olemassa. Ei ne kuule! Miksi siis jauhan! Ja aamuyön ensimmäisinä tunteina aloin taas itkemään. Ehkä se oli se väsymys, joka oli tullut kun vietin niin ihmeellisen päivän. Tai sitten se oli se ikävä kotiin, ikävä vaan kaikkialle turvaan.
Joskus mietin, etten voi lähteä ulos asunnostani. Voin vain maata sängyssäni peiton alla hiljaa. Jos nousen ja astun ovesta ulos, voin kadota ikuisiksi ajoiksi tuonne tuuliseen ja kylmään maailmaan. Se voi imaista mut ja tehdä musta mitättömän. Kuka mua sitten rakastaa tai hellii? Tuskin kukaan, koska en olisi enää olemassa. Joku toinen olematon ehkä, mutta kaikki joita rakastan, ovat olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa heittää jotain! Heitän sitten takaisin.