Päiväkirjoista

Hei muuten. En kertonut kenellekkään, että palautettiin jo opinnäytetyömme!! Seminaarit on ensi viikolla ja mii sou häpi et se paska on nyt totaalisesti ohi. En halua enää ikinä jauhaa kehitysvammaisten ryhmäytymisestä. Mulla oli ihan mielettömän epätoivoinen olo viel tammi-helmikuussa koko valmistumisesta. Ei se vielkään niin mahtavalta näytä, mut oppari on tehty ja palautettu uskomattomassa ajassa. Kaikki on nyt niin hyvin. Aluksi halusin tehdä työn aivan toisesta aiheesta, mutta aika kävi vähiin ja lyöttäydyttiin yhteen luokkakaverin kanssa ja tehtiin pienimuotoinen työ kehitysvammaisten ryhmäytymisestä. Pashkkhaa.

Mä alotin pitää vähän aikaa sitten sitä sellasta mun blogipäiväkirjaa, joka oli siis tarkoitettu ideoille, joita voisin käyttää näissä blogiteksteissä. Puhuin siit sillon joskus. Siitä kirjasta on nyt alkanut muodostumaan vaan ihan tavallinen päiväkirja, enkä haluakkaan kirjoittaa niitä juttuja enää tänne. En osaa ehkä olla niin avoin kuin toiset, vaikka yrittäisinkin.

Oon aina kirjoitellut päiväkirjoja, tavalla tai toisella. Oon pohtinut, pitäisikö mun teettää kaikista teksteistä yksi kirja, jossa kaikki olisi yksissä ja samoissa kansissa. Voisin siirtää kaikki tekstit sinne sellaisenaan, ei tarvitsisi muuttaa mitään tietenkään. Sen kirjan puhtaaksi kirjoittaminen olis kanssa sellanen prosessi varmasti itselle. Vois käsitellä kaikkia niitä asioita, jotka vaan on ahdistuksissaan vuotanut paperille ja sulkenut kansien sisään.

Tiistaina 10.4.2012 kirjoitin:

''Mulla ei ole taiteentekemisen olo. Ei kirjoituta yhtään, ei tule rivin riviä runoa, ei mitään..''

Edellisessä päiväkirjassa on merkintöjä vain 23.1.2011 asti. En ole jatkanut siitä eteenpäin ollenkaan. Mun kevät oli tosi musta, sen muistan ja kesäkin meni ihan kummallisesti. Tuntui, että olen sekoamassa. Itkin sen yhden tytön perään, jonka kanssa tuli ero. Kesän jälkeen aloin taas kirjoittamaan blogiinkin ja kaikkea. Oli mieletön kesä, loppujenlopuksi. Ja syksykin meni sit ihan jees..

Tuolloin 23.1.2011 mä vielä seurustelin. Päivä oli sunnuntai, ja olin kirjoittanut päiväkirjaan mm. jotenkin näin:

''Tänään on ollut kummallisen tyhjä päivä. Olen siivonnut ja pessyt pyykkiä. Nyt vain nautin siisteydestä ja kuuntelen musiikkia. Tyttöni kanssa menee nyt hyvin, mutta ollaan vähän riidelty viimeaikoina. --- Aina kun ollaan mun huoneessa, me vaan maataan sängyssä hiljaa, ja silitellään toisiimme ja vähän jutellaan jostain. Viimeyönä pääsin lähemmäs sitä (henkisesti) ku koskaan aikasemmin. Oon joskus mustasukkainen, vaikka mun ei tarvitsisi.''

Mua harmittaa, etten kirjottanut mitään keväästä 2011. Se olis ollu niin voimaannuttavaa luettavaa. Muistan kun itkin sohvalla varmaan viikon putkeen sitä meidän eroa, se oli ihan kauheeta. Kamalinta ikinä. Onneks oon päässy sen yli ja mietin sitä koko juttua hyvällä, en yhtään halua miettii niit huonoja juttuja mitä tapahtui. Ja oon pahoillani sille ihmiselle kaikesta silloin. En ollut täydellinen ihminen.

Syksyllä 2011 lähdin sinne Ghanaan, ja siinä oli tämä yksi toinen tyttö sekoittamassa elämää. Sekin juttu päätyi eroon. Siltä ajalta mulla ei ole muuta kuin blogimerkintöjä, ei ainakaan mitään säännöllistä tekstiä paperilla ja kansissa. Sekin vähän harmittaa, koska kaikki ne fiilikset olis ollu niin hyvä käydä läpi. Miksi tein sellaset valinnat ja miksi koin kaiken niin ahdistavana. Olis helpompi ymmärtää itseään näin jälkeenpäin.

Opin kerran yhden asian sellaiselta ihmiseltä, josta en niin pidä, mutta jota olen oppinut ymmärtämään ja kunnioittamaan. Häneen tutustuessaan tajusin, että ihmisen pitäisi kirjoittaa joka päivä jotakin. Jokaisesta päivästä, edes kaksi tai kolme sanaa, riviä tai kappaletta tai sivua.