Niitä epätodellisia oloja.
En välttämättä ole mitään minkään keskellä.
Ehkä olen reunalla tai vain ulkopuolella.
Olen ehkä siinä omassa kuplassani, kuka tietää. Minä en ainakaan.
Söin salaatin ja se oli niin loistava, että se ei tuntunut todelta.
Se oli totta, kaikki oli totta, mutta jotain eriskummallista tapahtui.
Dissosiaatiohäiriö, lääkärit kertovat.
Syy, miksi joskus kusin alleni siitä pelosta, etten pystykään pakenemaan kehostani,
että kuolen.
En halua kenenkään koskevan minuun, en siedä kirkkaita valoja,
kaikki humisee, olen niin epätotta ja kaikki ympärilläni on niin epätotta,
etten ole varma, olenko olemassa.
Jos tämä onkin vain jonkun sairaan suuren kaikkivoipan
sairaan sairas mieli, jossa vaellan ihan yksin.
Silloin on pakko mennä kauppaan, siellä ei haittaa,
vaikka päässä humisee ja kaikki tuntuu kuin olisin veden alla.
Tavarat rauhoittavat, kaikki vaatteet ja ruokatarvikkeet ja
lapaset ja kengät ja pakasteet.
Runsauden paratiisi, materian paratiisi, tavara ei lopu koskaan
ja kaikkea saa koskea, kaikkea saa katsoa.
Ja jos tilillä on rahaa, voin saada omaksi.
Ostaa ihan omalla, käsinkosketeltavalla pankkikortilla,
jonka laitan kortinlukijaan ja näppäilen tunnusluvun ****.
Olen pieni lapsi, en aikuinen. Ahdistaa kun luullaan aikuiseksi.
Kun olen epätodellisuuden kuplamuovissa,
vangittuna yhteen niistä kuplista,
haluan päästä kauppaan. Hukuttaa itseni tavaraan.
Ja juuri tämä on syy siihen, miksi mä hamstraan.
Ne tuntuu niin ihanilta ja turvallisilta ja ne voi katsella mua takaisin
kun mä katselen niitä ja kosken niitä.
Haluan olla niiden ympäröimä, ne ainakin on totta,
ne ei puhu ja ne tuntuu turvallisilta.
Kaikki ihanat tavarat.
Jos mulla on paha olla, vie mut kauppaan,
puhu mulle kaupasta. Kaikista tavaroista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa heittää jotain! Heitän sitten takaisin.