My wonderful journey to unknown

Fyysisestä sijainnistani johtuen en ole voinut päivittää blogiini viimepäivinä. Mulla on ollut koomisen kamalaa ja aion nyt kertoa teille matkastani, joka jäikin hieman puolitiehen, mutta jonka aikana tapahtui yhtä jos toistakin jännää.

Olen vannoutunut liftari, ihastuin liftauskulttuuriin muutama vuosi sitten liftattuani rahan puutteessa suhteellisen pieniä matkoja paikasta A paikkaan B. Tullessani varmemmaksi liftaajaksi, aloin liftata pitempiä matkoja, sitten ihan oikeita reppureissuja. Viimeviikon keskiviikkona pakkasin tavarani rinkkaan ja lähdin täysin kohti tuntematonta! Ajattelin, että menen sinne, minne tie vie ja pystytän telttani jonnekkin ihanalle järven rannalle, josta sitten jatkan taas matkaa. Aivan ihana ajatus, eikö?

Jep, en osannut kuvitellakkaan, minkälainen matka siitä oikeasti tulisi.

Lähtöpäivän aamuna kurkkuni oli aivan uskomattoman kipeä ja ääni oli mennyt. Nukuin ikkuna auki, joten luulen, että vilustuin tai sitten yskiessäni mahanesteeni polttivat kurkkuni (namnam!). Lisäksi sää oli aivan perseestä! Vettä tihutti, oli koleaa ja harmaata, musta tuntui ihan paskalta! Usein liftaamaan lähtiessäni poden lähtöpäivän aamuna ihan kamalaa lähtömasennusta. Olo on haluton ja voimaton, tekisi mieli heittää koko liftausajatus menemään ja jatkaa normaalia elämää kotiolosuhteissa. Tuona aamuna mulla oli pahin lähtömasis koskaan, enkä oikeen vieläkään ihan tiedä, mikä mut lopulta sai lähtemään. Mutta mä lähdin!

Päätin lähteä Turusta Lietoon ja sitä kautta maailmalle. Sainkin ensimmäisen kyydin vaivattomasti, samoin toisen. Ensimmäisenä kuskina oli nainen, jonka kanssa ehdimme vaihtaa muutaman sanasen tupakointikielloista ja muusta paskasta, mitä tuolla herrojen huoneissa päätetään. Hän jätti minut Lietoon, jossa kohdalleni pysähtyi joku vanhempi bussikuski (omalla autollaan kuitenkin) ja hän oli menossa Lappeenrantaan. Päätin hypätä kyytiin, sillä pääsisin aika matkan! Matka taittui nopeasti, mutta parin sadan kilsan jälkeen tunnelma autossa alkoi olla jokseenkin kiusallinen. Kuski oli asiallinen ja mukava, mutta hän alkoi vähitellen käydä hermoilleni. Mies oli juuri sitä ärsyttävää, asioista jankkaavaa ja jääräpäistä tyyppiä. Hän ehdotti, että hän voisi näyttää mulle jotain ''nähtävyyksiä'' (kuten Lahden hyppyrimäet...) ja vaikka sanoin kauniisti, että ei kiitos, hän alkoi myöhemmin jankata asiasta useaan otteeseen, jolloin jouduin toistamaan itseäni kovemmin. Vittu. Toinen asia, joka sai oloni erittäin kiusaantuneeksi, oli se, että kuski JATKUVASTI koski käteeni, olkapäähäni ja reiteeni ''puolivahingossa''. Hän puhui paljon ja selittäessään asioita, hän huitoi käsillään. Jossain kohtaa hän alkoi pikkuhiljaa siirtyä minun puolelleni autossa ja läiski ''selityskättään'' ties minne, koko ajan. Ajattelin, että mulla ei ole oikeutta alkaa siinä raivoamaan, en tainnut edes uskaltaa. Se vain ällötti. Kuvotti.  Toiseen ei kosketa, piste.

Mies jätti mut jonnekkin Lahden ja Heinolan välimaastoon levähyspaikalle ja ennen lähtöään vielä HALASI MUA! Olin jo siinä kohtaa niin täynnä hänen lääppimistään, että meinasi yrjö lentää siitä halauksesta. Hyi hemmetti, mitähän sen päässä liikkui?

Levähdyspaikalla omenaa syödessäni katselin huolestuneena taivaalle, koska se oli täynnä tummia pilviä. Vettäkin satoi. Paikalla oli grillikioski, jonka terassille menin pitämään sadetta ja miettimään, mitä seuraavaksi teen. Parkkipaikalle ajoi pakettiauto, sellainen todella räjähtänyt asuntopakettiauto, josta hyppäsi ulos viisi hauskan näköistä nuorta miestä. Yhdellä oli pitkä parta, loput olivat ihan muuten vain tyylikkäästi rynttyisiä. Lähestyin heitä varovasti ja kysyin, saanko häiritä. (Ajattelin, että heidän kyydillään mahdollisesti pääsisin Mikkelin suuntaan. Kesämökkimme on sen tien varrella, jossa levähdyspaikkakin oli, matkaa mökille oli varmaan jotain 30-40 kilometriä. Mietin, että hätätilassa voisin mennä mökille, jos tilanne tuntuu sellaiselta.) Miehet puhuivat englantia ja olivat kotoisin Berliinistä, he olivat jonkunsortin bändi ja olivat tulleet Suomeen keikoille. Valitettavasti he olivat menossa Jyväskylään, mutta pääsisin silti kyydissä sen matkaa, kunnes Jyväskylään vievä tie eroaa moottoritiestä. Ajattelin sen olevan hyvä idea (mitä se ei missään nimessä ollut), sillä he eivät voineet jättää minua heti teiden haarautumiskohdassa (sillä se oli moottoritie) vaan jättivät minut jonkun valtavan maantien varteen keskelle korpea. Tämä ei tietenkään ollut muusikoiden vika ja olen iloinen sinänsä, että pääsin edes sen matkaa. Mutta, eteenpäin ei ollut menemistä enää sinä päivänä, joten käänsin suuntani suoraan korpeen ja lähdin etsimään sopivaa telttapaikkaa.

Jotenkin kaikki vaan meni ihan pieleen. Metsä oli aivan litimärkänä sateesta, siellä ei todellakaan ollut järveä ja muutenkin paikka oli aika kolkko ja autio. Jättäydyin suhteellisen lähelle tietä, etten vaan eksyisi. (Siinä kohtaa en voinut edes kuvitellakkaan sellaista tosiasiaa, että olin jo auttamattomasti eksyksissä.) 

Kenkäni, housuni ja takkini olivat litimärät. Aloin pystyttämään leiriäni niin, että köytin kaksi pressua vastakkain nuuskamuikkusen teltan muotoiseen asetelmaan, ja niiden alle pystytin sitten varsinaisen telttani, ikäänkuin katoksen alle. Telttapaikkaa rakentaessani alkoi sataa aika kovasti ja mulle tuli kamala kiire. Kun vihdoin sain teltan pystyyn, vaatteeni oli aivan märät ja nihkeät, enkä voinut poistua teltasta sateen ja märkien kenkien takia, istuin vain ja mietin, että mitäs vittua nyt.

Kirjoittelin matkasta jotain vihkooni ja söin ja kuivattelin vaatteitani.

Yö oli kamala. 

Mulla oli järjettömän kylmä ja yksinäinen olo, kurkku oli tuhottoman kipeä ja oloni oli muutenkin aika heikko. Jokapaikka oli kosteaa ja nihkeää, maa oli kalteva ja kivikova, ''nukuin'' koko yön puoliksi hereillä. Näin unia, mutta olin kuitenkin kokoajan hereillä, vaihdoin asentoa miljoona kertaa, itkin ja mietin, että miksi helvetissä mä lähdin jonnekkin Heinolan perämettään telttailemaan sateeseen! Aamulla oloni oli vielä kurjempi, mua väsytti, vitutti ja palelsi. Halusin kotiin, mutta en edes tarkalleen tiennyt, missä päin maailmaa olen. Kammottavassa kylmettyneessä kohmeessa kasasin leirini ja lähdin tarpomaan kohti tietä. Jonnekkin oli nyt päästävä ja nopeasti. Aamu ei onneksi ollut sateinen ja aurinkokin vilahteli sillointällöin, ainoa vaan, että tuolla loputtoman tyhjällä tiellä ei kulkenut yhtään autoa. Aina joskus tuli joku pieni letka, mutta kukaan ei pysähtynyt! Ajattelin, että lähden takaisin samaan suuntaan (luulin olevani moottoritien vieressä tai ihan siinä lähellä) ja jatkan matkaani kohti Mikkeliä. Ja voihan, kukaan ei pysähtynyt kolmeen tuntiin. Yksi mies pysähtyi lopulta, mutta hän oli menossa Helsinkiin, eikä suostunut pysähtymään ennen Helsinkiä. Pyysin, että vain pieni poikkeus jonnekkin huoltoasemalle olisi oikein ihanaa, mutta hän murahti vain ja kaasutti tiehensä. Okei haistakaa vittu kaikki. 

Istuin siellä ja musta tuntui, että mulla oli kuumetta. Olin nukkunut niin huonosti, jos ollenkaan ja selkäänkin sattui. Eli siis ihan kaikki mikä vaan mahdollisesti saattoi olla huonosti sillä hetkellä, tuntui todellakin olevan huonosti. Istuin rinkan päälle ja itkin vaan hysteerisesti. Kirosin itseni ja typerät liftari-ideani, kirosin kaikki autoilijat ja sen maailman paskimman tien, jonka varressa nyt istuin kipeänä ja surkeana, märissä vaatteissa liian painavan repun kanssa.

Ei siinä auttanut muuta, kuin laittaa mummille viestiä, että olen jumissa JOSSAIN, enkä vaan pääse mihinkään. Mummi sanoi lähtevänsä heti etsimään mua, kunhan vain joisi nopeasti aamukahvinsa. Ja vaikka mulla oli kartta, mä luulin olevani jossain aivan muualla, missä oikeasti olin. Mummi ei tiennyt, mistä ajaisi, sillä teitä risteili niillä paikkeilla tosi paljon moottoritien molemmin puolin. Yritin selittää sijaintiani, mutta suuntavaistoni oli sekoittunut lähes kokonaan, luulin Mikkelinkin olevan aivan päinvastaisessa suunnassa, missä se oikeasti oli. Odotin tienposkessa vielä yhden tunnin lisää, ennenkuin jollain ihmeen kaupalla mummi kaartoi autonsa kanssa jostain. Mun teki mieli itkeä, taas. 

Pääsin kuitenkin mökille lämpimään sänkyyn, kuume nousi edelleen ja oloni oli edelleen ihan paska. Kylmyys tuntui pesiintyneen luihin ja ytimiin, selkärankani ympärille ja sisälle. Joka paikkaa vain särki! Ajattelin vain, että onneksi pääsin pois metsästä ja mua vähän (aika paljonkin) hävetti se, että olin luullut pärjääväni ihan yksin ja vieläpä useamman yön putkeen. Enää en aseta itselleni niin suuria luuloja.

Yllätyksekseni myös äiti ja Hertta olivat mökillä. Mulla oli oikeastaan aika ihanaa lopulta, pääsin maailman ihanimpaan saunaan ja järveen uimaan, mummi teki kaalilaatikkoakin ja kaikkee. Eilen tulin sitten junalla Mäntyharjulta takaisin Turkuun ja todellakin voin sanoa, että olen nyt helpottunut, kun toi mun reissu on ohi. Kaikkea sitä sattuukin, eikö? Mummi kertoi, että he liftasivat nuorena paljonkin ja se oli yllätys mulle, sillä mummi on vähän sellanen, ettei siitä olisi koskaan uskonut tollasta. Mutta se kertoili kaikkia tosi huvittavia kommelluksia, mitä niille oli tapahtunut. Arvostan mummia taas entistäkin enemmän. Se on ihan loistotyyppi, aivan super. Kaikkien pitäisi tuntea meidän mummi. 

Nyt olen kotona ja pääsin kirjoittamaan blogiinkin! Huomenna on Venlan synttärit ja odotan innolla, että millaset bileet niistä tulee. Ehkä kirjoitan tällä viikolla vielä pari otetta mun matkapäiväkirjasta tänne niin sitten tiedätte mun tarkat ajatukset. 

Loppuun vielä kuvia.

Mulla on uusi mekko!