Odottavan aika on tuskallinen

Kesäisin mulla on kamalan suuret odotukset kaikkea kohtaan. Talvella alan pohtia liikaa asioita, ja haluan päästä pakoon kaikkea, mikä mua seuraa vuodesta toiseen. Kesäisin toivon, että voisin olla kuin lapsi heinikossa ja juoksennella vain metsissä, miettimättä sen enempää yhtään mitään. Olen kesän lapsi, ja kesät ovat aina olleet minulle tärkeitä.

Olen huomannut, että kasvan aikuiseksi. Olen jo ohittanut täysi-ikäisyyden, ja oikeuksien myötä tulevat myös velvollisuudet. En jaksaisi tehdä töitä ja huolehtia mistään, haluaisin olla ikuisesti vapaa. Joskus tuntuu siltä, että haluaisin paeta kaikkea. En halua kuulla yhtään tuskallisia riitoja tai puheita rahasta. En haluaisi avata yhtäkään laskua tai katsoa, valmistunko koulusta. Haluaisin upota johonkin kuplaan, oman pääni sisään, pakoon. Varsinkin nyt tuntuu vahvasti siltä, että pian alkaa taas ahdistaa.

En ole puhunut siitä, mitä kotona oikein tapahtui aikoinaan. Mun pitäisi kai ottaa asia puheeksi, koska pelkään saavani rytmihäiriöitä, ellen pian käsittele tätä. En vain tiedä, miten asian alottaisi. Voisin mieluummin jättää kaiken tekemättä. Kerran joku kysyi, mitä oikein tapahtui. Sanoin, etten halua puhua asiasta. Vaikka oikeastihan haluan! Joku mokasi tosi pahasti, ja kuka siitä joutuikaan kärsimään?

Odotan tuulta, vesisadetta ja myrskyä. Odotan parempaa maailmaa, jossa ei ole huolia. Odotan ikuista rakkautta, odotan huolenpitoa. Odotan edelleen rajoja, hyväksyntää ja ymmärrystä. Odotan vieläkin sitä oikeaa hetkeä kertoa, kuinka kärsin ja miksi. Odotan hetkeä, jolloin ei tarvitse pelätä itsensä tai muiden puolesta. Odotan kukkien kasvavan. Odotan, että kuulen sen naurun jälleen sen yhden ihmisen suusta. Odotan onnellista elämää edelleen, odotan vieläkin sitä, että voin olla oma itseni, täysin. Odotan sitä, että voisin oikeasti tuntea ne aidot tunteet ilman kaikenmaailman mömmöjä ja alkoholia.

Rahakin loppujenlopuksi tulee ja menee, ihmiset vaihtuu mutta arvet säilyy.