Anttilan alakerrassa

Istuin 45 minuuttia yksin Anttilan alakerrassa kylmällä ja kolkolla penkillä, johon mahtuisi istumaan vierekkäin ainakin neljä ihmistä. Tuijotin ihmisiä ja analysoin heidän ulkonäköään ja koitin päätellä, millaisia persoonia he ovat. Keksin heille henkilöhistorian ja kuvittelin, millaista elämää he elävät, mitä sarjaa he seuraavat, onko heillä ylipäätään telkkaria. Hörpin siinä pillimehua ja tuijotin neljän ruuhkaa.

Tulipa mieleeni pohtia, mitähän muut ihmiset keksivät ajatella minusta? Parikymppinen tyylitön tyttö, jolla on kulahtanut maiharitakin tapainen rötkötys niskassaan ja liian isot villasukat sullottuina puhki käveltyihin mustakeltaisiin lenkkareihin. Reppuakin koristaa pienet värikkäät pallot ja se sopisi paremmin 14 vuotta nuoremmalle pikkutytölle kuin tämän ikäiselle terveelle nuorelle ihmiselle. Ulkoisesti mikään ei muutenkaan sovi mihinkään, eikä tällä kertaa edes käytännöllisyyttä voida pitää tekosyynä noloihin vaateyhdistelmiin. Päältäpäin kuitenkin näkee, että yritystä mahdollisesti kuitenkin on, mutta aikaa ja kiinnostusta ei. Miksi tää ihminen kävelee kaupungilla LENKKAREISSA?!

JUMALAUTA IHAN OIKEISSA VITUN LENKKITOSSUISSA?!

Menossa mukana on huonosti leikattu, laittamaton musta tukka, joka on yhtä ryhditön kuin pulkannaru kesällä ja naamaakin koristaa jotkut eilen pois pestyt viimeviikon meikit. Kalleinkaan BB-voide ei pysty peittämään sitä saamatonta olemusta, mikä tän rikkinäisissä legginsseissä kulkevan lotjon ympärillä lemuaa. Ei, vaikka se olisi maksettu.

Onneksi voin kuitenkin huokaista helpotuksesta. Ei toi äijäkään oikeasti katso jääkiekkoa ja sen lempiolut on ehkä ei-olutta-ollenkaan. Mä en oo ihan kaikkea, miltä mä näytän. Mä oon jotain ihan muuta.