Otetaan kaikki irti Ghanasta - Vai ottaako Ghana kaiken irti meista?

Moikka. Paivitin pari paivaa sitten viimeksi, mutta tylsa ja vasynyt viikonloppu vetaa meita takaisin nettiin.

Valilla on ollut tosi rankkaa. Valilla taas tuntuu, etta elama on taalla paljon helpompaa kuin Suomessa. Asiat hoituvat omalla painollaan eika mistaan tarvitse huolehtia liian kanssa. Kuitenkin kaytannon asiat ovat hankalia taalla. Liikkuminen on todella hidasta ja hermoja raastavaa, ruoka ei ole aina hyvaa ja ilmasto on liian kuuma. Joskus turhauttaa se, ettei tieda, mita ihmisille pitaisi sanoa! Ghanalaisen aksentti on erilainen, todella erilainen. On turhauttavaa kysya sata kertaa samaa asiaa.

Olen alkanut tuntea jo turhautumista taalla olosta. Tanaan aamulla heratessani sangystani, minua alkoi suututtaa; Olen vielakin Afrikassa! Jalkoja kutittaa, vaatteet ovat hikisia, likaisia ja hiekkaisia. Juomavesi maistuu shaisselta, samoin ruoka. Viihdetta ei juuri ole, paitsi jokin outo kirja ja afrikkalainen peli, ovare tms. Askartelimme jopa oman lautapelin: "Liina ja Laura Ghanassa". Kaytimme siihen kaikkia epatoivoisten paiviemme vitseja ja tragikoomisten tilanteiden tapahtumaketjuja. Pelasimme sita muutaman kerran, ennen kuin sade yllatti ja vei nostokortit mennessaan. Asuntoamme meille lainaava nuori mies avasi paperista taitellun arpakuutionikin, joten sita ei voi enaa kayttaa. En ole jaksanut kirjoittaa matkapaivakirjaani. Ei ole tapahtunut mitaan! Viimeviikonlopusta kirjoitin blogiini, joten en kirjoittanut siita matkapaivakirjaan. Palan niin halusta paasta jakamaan kaikkia mahtavia kuvia joita olemme ottaneet taalla! Tikahdun halusta kertoa jo seikkailustani. Haluan jo kotiin.

Mita siella Suomessa on tapahtunut? Olen ollut taalla kuukauden. Aika on kulunut valilla todella hitaasti. Useimmiten niina epatoivon ja ikavan hetkina, joina olisin voinut hypata suoraan kotiintulopaivaan, aika tuntui pysahtyneen. Toisaalta ne hetket, joihin olisin halunnut jaada kellumaan, menivat ohi nopeammin kuin vapaa taksi Ghanassa.

En voi tarpeeksi suurin sanoin kuvailla niita tunteita, joita tama maa ja koko matka minussa herattaa. Valilla tuntuu silta, etta koko elama taalla olisi lavastettua, aivan kuin olisin osa elokuvaa. Tallaista kurjuutta ja kauneutta olen nahnyt vain televisioruudulta. Toiset ihmiset ajavat hienoilla maastureilla salkut kadessa ja puvut paalla. Joillakin naisilla on upeat mekot ja valtavat korut. Seuraavassa kadun kulmassa joku pikkulapsi istuu riepu paallaan jokin likainen astia kadessaan nalkaisen nakoisena, ja hanen aitinsa seisoo vieressa kerjaamassa rahaa. Epatoivoisia ihmisraunioita kulkee liikenteen tuottaman saasteen ja melun seassa myymassa puhdasta juomavetta pusseissa, tai mita milloinkin. Joskus tama paikka on kuin hirvea painajainen. Tuntuu, etten voi juosta karkuun. Se seuraa perassa, huutaa tuskaista huutoa. Joskus taas nahdessani iloisen lapsen vilkuttamassa minulle, sydameeni tulvahtaa rakkaus tata maata ja nimenomaan naita ihmisia kohtaan! Joskus jopa toivoisin olevani yksi heista! Juho sanoi, etta nama ihmiset voivat olla maailman rikkaimpia ihmisia, ja voin olla varma, ettei han puhunut rahasta.

Olen oppinut tajuamaan sanoja ymmarrys, kunnioitus ja arvostus. Ymmarran, miksi toiset ihmiset voivat huonosti. Kunnioitan rahaa ja kotimaatani. Arvostan minulle suotuja lahjoja; terveytta, kielta, ihmisarvoa, kotia ja hyvaa elamaa.