Riikinkukottaren apteekkiryöstö

Kelluin ja kohosin oranssinkeltaisessa laatikossa, edessäni oli ne muutamat jotka eivät siitä tienneet. Silmäni oli täynnä iloa ja pelkoa, loistivat vain kun hän katsoi minuun ja ojensi takaisin henkkarini. Näytin sitä vihreää korttia enkä saanut leimaanikaan. Liukuportaat nostivat minut toiseen kerrokseen todella hitaasti ja pelkäsin nukahtavani siihen. Tunsin voimakkaasti sen mikä sieraimistani ja suustani keuhkoihini sujahti. Se oli polttavaa ja raskasta elää. Yritin olla normaali mutta siinä epätodellisuuden kuplassa oli mahdotonta edes ajatella olevansa normaali. Ei normaalius ole se päämäärä, kai. Sain kädestä kiinni ja olin suorittanut yhden välietapin. Maailma alkoi muuttumaan. Se muuttui, miksi niin?

Katsoin siihen ruutupaitaan ja hän jotenkin minulle kai nauroi. Miksi? Siksikö, että kasvoni oli kuin kilpikonnalla ja seisoin kuin lyhtypylväs, ainakin yhtä vinossa. Joo, kyllä se kolkutteli päästäni ulos, mutta en päästänyt. Se kyllä pärräsi ja surrasi siellä takaraivossa ja vähän silmienkin tasalla. Uskomatonta se oli, en sitä todeksi uskonutkaan edes. Joojoo, se spiraalimetsä jäi vielä vähän epäselväksi. Sen funktio ei nyt miellyttänyt minua, ei siinä kai edes ollut funktiota. Ehkä se funktiottomuus juuri oli sen funktio. Sen pojan naama oli sininen. Siinä oli sinisiä kohtia, kuin pieniä sinisiä nyppylöitä. Halusin tuntea sen sinisen värin mutta siitä ei pidetty. Minun ei haluttu tuntevan sinistä sormissani. Sinistä on kaikki. Tunsin niin valtavan tunteen että kai huusin, ehkä olin hiljaa. En kyennyt kyllä kamalan selkeitä sanoja ulos syöksemään. Ne sanat kosahteli silloin tällöin suustani, kuin olisin niitä aina välillä pois yskäissyt.

Tää alko taas. Mä kellun vieläkin vähän. Kaikki hidastuu vain, tunnen kasvojeni puutuvan. Miksi.. Sukelsin liian syvälle menneeseen, olisi pitänyt jo unohtaa ja alkaa elää uutta elämää. Ei eteenpäin pääse jos kompastelee kokoajan vanhoihin pyykkeihin. Perhonen kertoi mulle vaaroista. Hiljaa, nyt hiljaa, se sanoi O-sanan. Shh. Se kasvaa ja tuntuu oudolta taas. Pelastaisiko joku mut ? Olen yksin. Yksin. Itseni sisällä. Vankina omassa päässäni.

Pyörin hetken. Mietin äitiä. Äiti missä olet nyt kun voisit katsoa silmiini ja kysyä, mikä hätänä. Kaikki on hyvin, välillä. Välillä en tiedä, mitä tämä on olevinaan. Voi kamala. Olenko mennyt siihen pelottavaan ja varoittavaan tilaan. En kai? Eikai. Jalkani vaan vähän on liikkumatta, ei muuta.

Mä
olen
hidas
just nyt.
Loppu. Hyvää yötä.