Mulla on ajatuksia, ne polttaa mun päätä ja kaipaan viilennystä. Ei auta, vaikka kuljen ilman pipoa näin kylmällä säällä, mun pää on räjähtämäisillään, se on kuin painekattila tai joku sellanen. Joku pannu, joka haluaisi poksahtaa, mutta ei voi. Tai minkähänlainen se poksahdus sit olisi?
On jotenkin karhea olo. Ei yhtään sellainen pehmeä ja sulava, kamalasti kitkaa ja nihkeyttä joka puolella. Äänikin tuntuu ontolta ja asenne on huono, nään kaiken negatiivisena. Kun nukun, olen iloinen.
Menin eilen nukkumaan tosi aikaisin ja mietin kaikkia juttuja peiton alla vaikka kuinka kauan. Joitain henkilöitä, tapahtumia, ihania ja kamalia asioita. Mutta kenelle olisin ne siihen hätään kertonut? Mun pää taitaa poksahtaa. Mä en stressaa mistään kun ei ole mitään stressattavaa. Tää on uskomaton fiilis, kannattaa kokeilla. Mun pitää vaan päästä puhumaan, en kestä tätä omalle itselleni juttelua tai mielikuvituskavereiden tylsää seuraa. Huomaan työharjoittelupaikallakin selittäväni välillä ihan mitä sattuu vaikkapa kun oon yksin keittiössä tai käytävässä. Ihan kiva kun siinä avaudun Pirkko-Eerikalle ja muille kumppaneille ja joku sattuukin seisomaan selän takana ''Eikun tarkotin, että kyllä mä noudatan liikennesääntöjä, siis joskus, JOSKUS vaan kävelen päin punasia tai jotain..heh..eh....''.Tai jotain pahempaa.
Joo. Toivottavasti sitä tilannetta ei koskaan tule.
Mä en tiedä, miks mua väsyttää. Mikään ei tunnu miltään, kaikki on tätä samaa harmaata ajankulua. Ihanku istuisin kellon viisarilla; aina välillä pystyy vaan istumaan aloillaan, mut puolet koko ajasta on vaan pakko koittaa roikkua kiinni kaikin voimin, ettei putoa kyydistä.
Mitä mä ees selitän. Koitan päästä takas jaloilleni, tällästäkö tää on, ihan oikeesti?
Pitäskö paeta.
Huono, mutta helvetin tuttu valinta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Saa heittää jotain! Heitän sitten takaisin.