Muistojen purkutyö

Niin se totuus vain valkeni silmieni edessä. Katsoin koulumme asuntolan tulevia raunioita, ja tajusin, että muistoni ovat pian vain pala betonia. Kaikki ne päivät, jona istuin tylsistyneenä sängylläni, ja kaikki ne illat, kun kuuntelin keskusteluja ja vain mietin. Kaikki puretaan pois, revitään maan tasalle. Uudistetaan. Ei enää pinttynyttä likaa lattialla, ei hajonneita vessan oven karmeja. Ei mitään.

Muistan myös sen tupakkakatoksen ja kaiken sen, mitä siellä tapahtui. Muistan keskustelut, ja merkit siitä, että pian erottaisiin. Muistan kuinka siinä katoksessa itkettiin ja naurettiin, ja ennenkaikkea, puhuttiin syvällisiä. Muistan sen erään talvisen päivän, kun minulla ei ollut kenkiä eikä takkia, ja oli pakko päästä tupakalle. Tai kun kinokset olivat niin korkeat, että piti käyttää jonkun jo tallottuja jalanjälkiä askelien paikkoina kulkiessamme siellä.

Muistan kun maattiin siinä läheisellä kukkulalla, me kaikki kolme, kun vielä oltiin asuntolassa. Keskusteltiin siitä, kuinka joskus menisimme sinne aukiolle ja joisimme jotain.

Muistan sen leikkipaikan, ja sen, kun ei koskaan suudeltu.

Muistan kaiken niin hyvällä. Haluaisin vielä jäädä siihen paikkaan, ihan hetkeksi. Muistella. Nähdä tapahtumat ja ihmiset uudestaan, vielä vähän aikaa, ihan vähän. Minulla ei vain ole enää mahdollisuutta. Rakennustelineet ovat jo kasassa, lähtölaskenta on alkanut.