Rakkaimpani

Mä en tiedä, onko kukaan mun aikaisempi lukija huomannut, että mun ihmissuhteet on yksi iso sekava möykky, mutta nyt aion oikeasti avata fiiliksiäni tähän aiheeseen liittyen. Oon niin epäselvä ja sekava ihan itsellenikin, puhumattakaan muista.

Mun on ollut vaikeaa aikaisemmin sitoutua ihmisiin ajatuksen tasolla. Mulla on ollut tosi moniin ihmisiin sellainen omituinen ohittava suhtautuminen, aivan kuten kirjoitin eräässä runossanikin;

Jos koputat ovelleni, voin kutsua sinut peremmälle. 

Mutta en voi laittaa ovea kiinni perässäsi, 

enkä sulkea sinua huoneeseeni. 

Olet kuitenkin kohta lähdössä, 

tulit vain käväisemään hetkisen.

Pelkään usein ihmisten hylkäävän mut vain sen takia, että ihmisillä muka olisi tapana tehdä niin. Aivan kuin se olisi se ihmisluonto; hylkääminen. Mun pitäisi opetella tosiaan siihen, että muuttaisin suhtautumistani ihmisiin. Ei kukaan pysy, jos en anna sen pysyä. Jos en halua sen pysyvän, en voi saada sitä pysymään.

Olen tehnyt väärin monia ihmisiä kohtaan vain sen takia, että ajatuksissani he ovat jo menneet, ennen kuin oikeastaan edes olivat ehtineet kunnolla tulla elämääni. Kukaan ei ole mulle kertakäyttötavaraa, jokaisella henkilöllä ja kohtaamisella on mulle merkitys. Jokainen ihastuminen on ollut tärkeää ja kipeää, aitoa. Olen kuitenkin käyttänyt joitain ihmisiä hyväkseni vain saadakseni siitä jotakin hyötyä itselleni ja tekisin nyt mitä vain, että voisin poistaa sen tuskan mitä silloin olen aiheuttanut jollekkin. Mä en ollut silloin tarpeeksi kypsä käsittämään, kuinka todellisia ja aitoja yksilöitä me kaikki ollaan. Ihania, täydellisiä, rakastettavia ihmisiä. Kenenkään ei kuulu olla juoksupoika tai ovimatto jollekkin toiselle, vaan oman elämänsä kunkku ihan vain itselleen. Tästä lähin mietin tekojani ja sanojani tarkemmin. 

Mua alkaa surettaa joka kerta kun mietin niitä virheitä, mitä ihmisten kanssa teen. Miten toimin sellaistakin ihmistä kohtaan, josta oikeasti ja aidosti pidän? Mä hössötän, painostan, huolestun ja jankkaan. En kestä epätietoisuutta. Vaistoan usein huonoja ajatuksia tai yleistä huolestuneisuutta ihmisessä ja sellainen saa mut aivan pois tolaltani. Joskus mun luulot on vääriä ja saan kaikki asiat sekaisin sillä, että kyselen ja hössötän ilman todellista aihetta. Mitä mun pitäisi tehdä? Auttakaa mua. 

En halua omistaa ketään, enkä halua kenenkään luulevan voivansa omistaa mut. Mä olen vapaa sielu, lapsisielu. Haluan rakkautta ja välittämistä, ystävyyttä ja kaikkee sellasta! Joskus vain en ymmärrä, miksei mulle puhuta jos asiat on jotenkin vinksallaan. Olen utelias ihminen, tosi paljon uteliaampi kuin monet ystäväni esimerkiksi. Kyselen ihmisiltä asioita, jotka eivät välttämättä kuulu mulle. Joskus ne vinksallaan olevat asiat on niitä, jotka ei kuulu mulle, vaikka ne tosi pitkän mutkan kautta epäsuorasti muhun vaikuttaisikin. Ja mä pyörin tuskaisena, epätietoisena, varmana siitä, että minä olen kaikkeen syyllinen. 

Haluaisin vain pystyä luottamaan. Haluan elää päivä kerrallaan ja olla miettimättä huomista. Mutta huominenkin on päivä! Ja sekin pitää elää! Ja vaikka kaikkien elämä voi päättyä silmän räpäyksessä, on oletus kuitenkin se, että elän täällä vielä huomennakin. Mun on pakko elää päivä kerrallaan, ihan vaikka tahtoisinkin toisin. Minuutti on minuutti, tunti on tunti, päivä on päivä. Ei ne muutu, lyhene, pitene tai sulaudu. Aina tulee aamu, aina tulee seuraava aamu. Mä haluan luottaa siihen, että mun elämässä tulee olemaan jotakin pysyvää. Ei kukaan voi tietää huomista, mutta voi tahtoa ja ajatella sen olevan tietynlainen. Todennäköisesti siitä tulee sellainen. Haluaisin ottaa askelia, aika pieniä tosin, mutta edetä kuitenkin jollain tavalla elämässä ja ihmissuhteissa. Mä en ole ikuisesti nuori. Tää hetki on vain kerran mun elämässä, ja ne ihmiset ketkä tällä hetkellä mun kanssa tätä hetkeä käy läpi, ovat erittäin tervetulleita jäämään. Näin en ole sanonut kovin montaa kertaa aikaisemmin, mutta ihmiset, te teette musta onnellisen. Jos menettäisin nyt yhdenkin teistä, tietäisin olevani epäonnistunut taas.