He näkevät.

Kun vastaan kävelee se jokin, et voi kuin hymyillä. Tuntuu, kuin vatsassa kierähtäisi. Kehosi reagoi kauneuteen, voitko kuvitella! Ja vielä kun tiedät, ettet saa koskaan kuulla tuon tuntemattoman nimeä, et ehkä ikinä näe häntä uudestaan. Voit vain ohimennen ''vahingossa'' hipaista ja jatkaa matkaasi.

Ihmiskunta on omituinen, asumme täällä vierivieressä, mutta emme tunne naapureitamme. Emme edes tervehdi. Haluaisimmeko edes tehdä niin, onko sittenkin parempi vain olla olematta läheinen niiden kanssa, jotka ovat jo valmiiksi aika kaukaisia? Kävelen kymmenien ihmisten ohi päivittäin ruuhka-aikana, tervehdin satoja katseellani istuessani paikallisbussissa.

Mitä on minun elämäni? Onko se fyysinen asia - kehoni sisäinen liike, vai onko se kaikki mitä on ympärilläni, kaikki se elotonkin aines? Kuuluuko henkimaailma, rajan toinen puoli, minun Elämääni?

Näen kauniita ihmisiä. Silmistä sisään, sieluun saakka. Hymyillen kävelen vaan, vaikka sen pienen häviävän hetken vaihdankin sanasen tuon kauniin kanssa, silmäni - ne puhuvat. Ja hänen silmänsä - ne vastaavat. Olen elossa ja niin on hänkin. Ja minä totisesti jatkan matkaani hymyillen! Elämässäni on muitakin, jotka ymmärtävät. He näkevät.