Viidenkymmenen tunnin egokuolema

Olin enää vain tyhjä kuori. Sisällä kaikui. Kun katsoin peiliin, en nähnyt itseäni, en minua, ainoastaan Liinan. Liinan, jonka kaikki muutkin näkevät. Ilman tietoa tai tajua omasta itsestä, ilman mitään käryä mistään, mitä sisällä mahdollisesti olisi edes joskus tapahtunut. En saannut kiinni minuudesta, se oli täysin tyhjä. Sitä ei ollut. Se oli kuollut.

Täydellinen, helvetin pitkän, mustan ja tuskaisen yön painajainen, kävi toteen. En löytänyt enää itseäni, koin itseni vieraaksi. En pystynyt tuntemaan oikein mitään tunteita, mutta silti koko ajan tuntui pahalta ja ahdistavalta, sattui, pelotti. Verisuonet pullottivat käsissä ja jaloissa. Oli lämmin, mutta joka paikkaa pakotti, tärisytti, vapisin. En päässyt kiinni edes minkäänlaiseen muistoon siitä, mitä sisälläni oli joskus ollut ja mitä sinne kuului. Olen Liina. Mutta kuka se Liina sitten on? Millainen ihminen se Liina on, oli?

Nenää kylmäsi, oli pakko lämmittää välillä. Kunpa painajainen jo loppuisi. Mutta ei se lopu. Olen mieleni syvimmässä kolkassa, mä menetän järkeni. Kadotin jo oman itseni, muutuin täysin tyhjäksi, en osaa enää tuntea. Kohta järkikin lähtee, pää flippaa lopullisesti. Pitää vain kestää, tehdä olosta mukava, kunnes se katoaa pois. Mutta vielä on jäljellä tätä ultimaattista paskanjauhantaa mun psyykeessä. Päätä särkee. Mä haluan pois. En saa mitään otetta siihen, kuka olen. Tiedostan, tämä on Liinan koti, tämä on Liinan sänky, minä olen Liina. Mutta missä on minuuteni? Missä on ego, itsetuntoni? Sitä ei enää ole! On Liina. Minä olen tyhjä ruumis, tyhjää täynnä.

Minä hajosin. Menin tuhannen pirstaleiksi. Ja mun olo ei ole koskaan ollut niin yksinäinen, näin yksinäinen. Miten kasaan itseni kokoon? Miten korjaan mieleni ja kasvatan uuden minuuden siitä pikku murenasta, jonka sain kahmittua takaisin? Mä olen hukassa. Surullinen. Niin yksin.